Kun suuret tulet syttyvät, niin tiedämme materiaalisten arvojen tuhoutuvan. Kun kirkko palaa, niin kyse ei ole pelkästään materian tuhosta. Kirkko on kuulunut suomalaiseen elämäntapaan niin hyvässä eli ilossa kuin surussa. Siellä on pasia kastettu, kohfirmoitu, vihitty ja siuanttu viimeiselle matkalle. Siellä on iloittu ja siellä on itketty. Rauhaton on löytänyt rauhaa ja syntinen armonlupaukset. On ympäröity poislähteneen arkku on polvistuttu ehtoollispöytään ystävän ja naapurin viereen. On paljon henkilökohtaisi kokemuksia ja kollektiivista juhlan tunnetta.

On siis paljon aineetonta pääomaa karttunut ihmiselle. Jos rippikoulu on antanut siemenen, niin aina on ollut mielessä paikka, josta saa apua, jos tulee ahdas olo ja tarvitsee jotain enemmän elämäänsä. Nyt sitä paikkaa ei ole ja jotkut nuoret sen pukivatkin sanoiksi.  No, ainahan kirkko voidaan rakentaa uudelleen ja siinä on luovuudelle tilaa. Vaikka tulos olisi kuinka hieno a arkkitehtuuria ja kaunista Mmattitaitoa, se ei ole kuitenkaan samaa mitä oli. Elämän raitamatosta on kappale pysyvästi pois. Vain syvä vakaumus ja hartauden kaipuu tuo uuteen ihmisiä kokoon entisen tapaan. Pätisikö tässäkin ajatus: Arvo huomataan vasta, kun sitä ei enää ole.

Ilmeisesti palo on todettu tuhotyöksi. Minkälainen ihminen saa tälläisen idean? Onko niin, että pyromaanin taipumuksen jostain saanut ihminen tarvitsee silloin ja tällöin saada aikaan nuotiota suurempien liekkien efektin? Vai onko tarkoitus tuhota kokonaan, vai aiheuttaa  pieni roihu, joka sitten sammuu ja asiat voidaan korjata ennalleen.  Voiko viha jotain vastaan , jostain syystä olla aiheuttaja? Luulisi, ettei ihmisen asiat voisi vaatia tälläistä kostoa.

Raadollisin näkökulma tuhoon liittyy rahaan. Kun kirkon jäsenyys harvinaistuu, niin valtavat kiinteät omaisuudet tulevat taakaksi. Eikä varmaan Museovirastokaan pysty hoitamaan koko kirkkovarantoa. Tuleeko tässäkin olemaan kehityskeskushakuiseksi. Suuressa seurakuntayhtymässä voidaan ajatella, että kaikki mahtuvat keskuskunnan kirkkoon, vaikka matkat pitenevät kuin koululaisilla.  Silloin myös henkilökunnan tarve pienenee. Säästö sillä alalla on nyt muotia. Vähemmällä väellä enemmän tulosta, sehän on kilpailukykyä ja tehokkuutta.  Pienenvät talousluvut eivät elätä enää niin suuria henkilömääriä. Yksi puoli on myös se, että kirkolla ei ole ihan ikiomaa lähetys-sekstoria vaan kaikki on delegoitu, joten rahamurheet siltä osin on muualla!