Herran voimassa

Viime vuosituhannen lopulla tapahtui mahdottomat muutokset. Rautaesirippu rapistui ja romahti lopulta kokonaan. Vielä emme tiedä kokonaisuutta, mitä kaikki lopulta merkitsee, mutta tiedämme sen, että Herramme voima lähti liikkeelle. Kaiken keskellä avautui uusi näkymä siihen, että Isien usko oli säilynyt kuin luolaan kätkettynä aarteena kansan syvien rivien sydämessä. Toki oli ihmisiä, jotka tiesivät koko ajan, mutta virallisesti eivät tienneet. Siitä kertoo ansiokkaasti kirja: Erittäin salainen. Hekin kulkivat Herran voimassa, vaikka työ oli silloin jopa vaarallista.

Nyt olemme uuden ajan edessä, kun ensimmäinen Inkeriläis-syntyinen piispa on laskenut sauvan alttarikaidetta vasten ja sen saa käsiinsä uusi ja uudet voimat omaava henkilö. Pienten harrastusteni lomassa olen tutustunut Aarre Kuukauppiin ennen hänen piispaksi valintaansa. Sain pitää häntä vieraana ja teimme pienen haastattelunkin vaiheessa, kun hänet oli valittu, mutta ei vielä vihitty. Sain silloin kuvan hänestä, että hän on uskollinen Herran palvelija, joka tunsi vastuun, mutta myös voiman lähteen. Piispa Leino Hassinen oli hänelle esikuva ja arvokas mentori siihen tehtävään Hassisen aikana vakinnutettiin kirkon toiminta ja siinä oli tietysti liukuisa joukko suomalaisia monen alan asiantuntijoita.

Inkerin kirkon nousu ikäänkuin tuhkasta uuteen kukoistukseen on ihmettä ihmeen perään. Rohkeus siinä nuorten henkilöiden porukassa on ollut ilmeinen, kun piti lähteä avaamaan uusia uria ja ikäänkuin elvyttämään vanhaa hengellistä perustaa, joka kuitenkin oli ollut kantavana voimana mummojen harteilla, kun miehet hävisivät jonnekkin. Valtava on se työmäärä, mitä Inkerin kirkossa tehty ja seurakuntia alkoi syntyä kaikkialle kuin liekkejä, kun mahdollisuudet avautuivat.

Valtava oli myös innostus, joka purkautui seurakuntaturismina. Vaikka suomalaiset ovat tehneet turistimatkoja N-liittoon kauan, mutta nyt siihen tuli hengellinenkin ulottuvuus, vaihtelevasti. Hämmennys oli käsin kosketeltavaa mummojen kasvoista se näkyi, kun he eivät olleet tottuneet länsimaiseen dokumentointiin kaikenalisilla kameroilla salaman räiskeessä. Innostus kuitenkin hiipui ja vain uskolliset jäivät kilvoittelemaan rinnalle heidän kuormansa kantamiseen osallistuen. Siitä ovat kauniina ja siunattuna todisteena ne monet pyhätöt joita on noussut eri puolille hiippakuntaa.

Piispan tehtävä on ollut koko perhettä koskevaa, koska niin moniksi päiviksi perheen on pitänyt luopua hänesta ja uhrata ikäänkuin seurakunnan hyväksi. Ramkas Jumala siunatkoon Kuukaupin perhekunnalle vielä paljon valoisia ja rakkauden täyttämiä yhteisiä vuosia. Uskon, että hänen sanaansa kuullaan ja kokemusta tarvitaan vieläkin, mutta nyt hän voi itsekkin vaikuttaa ajankäyttöönsä. Jumalan siunaus seuratkoon Inkerin kirkon elämässä ja myös uuden piispan ja emerituyspiispan elämässä.

Aate vai usko

Kun avasin Kotimaan sivun, niin huomioni kiinnittyi kuvaan, jossa kirkko on kaltereiden takana. Silmäilin kirjoituksenkin ja totesin: Keskuudessamme on profeetta! Siinä on tulevaisuuden ja nykyisyyden kuva tarkasti piirrettynä. Ensinnä pitäisi määritellä kirkko Suomessa. Vaihtoehtoja on kolme: Valtionkirkko, Kansankirkko vai Kristuksen kirkko?

Täällä on ollut selkeästi valtion kirkko, joka on aikanaan ollut myös kaiken maallisenkin vallan haltija paitsi vallesmannit ovat tehneet oman osansa siinä. Pappila on varannut siemenviljaa, tuonut uusia viljejymenetelmiä ja ennenkaikkea opettanut rahvaan lukemaan lukkarinkoulussa. Kirkkokunnan vaihtokin on ideoitu hovissa ja toteutettu siten, että turha koreus poistettiin seurakunnilta, joka toi samalla valtion kirstuun paljon hyvää uudelleen käytettäväksi.

Kun sitten alamaisuudet ovat vaihtuneet ja kirkonkin on pitänyt alkaa toimia ilman hovien ohjausta, muutokset ovat väistämättömiä. Demokratia on tuonut sanan- ja ilmaisunvapauden ja sitä on opittu kiitettävästi käyttämään. Jos kansa valitsee äänestämällä asioiden hoitajat niin maallisiin kuin hengellisiin asioihin, niin onhan se saamattomuutta, jos ei vaalityötä alettaisi tehdä. Kun alkoi näyttää siltä, että taivaasta ei tippunutkaan kuumia kiviä, niin rohkeus alkoi kasvaa.

Tähän väliin on hyvä tarkastella vähän aatteita. Suomessa on ollut niin vanha- kuin nuorsuomalaisuutta. Maahenkeä eli Alkiolaisuutta. Marksilaisuutta. Kuitenkin tuntuu siltä, että kaikki aatteet ovat muuttaneet muotoaan, kun uudet sukupolvet ovat tahtoneet oman värinsä saada mukaan. Yleismaailmalliset trendit johtavat asioita samansuuntaisiksi eikä aatteissa ole enää sitä potkua eikä aatteet anna sllaista paloa, kun ihmiset ovat yksilöllistyneet eikä joukkuehenkeä ole enää muualla kuin jääkiekkojoukkueissa toisinaan.

Jos kirkko olisi Kristuksen, niin Hänellä olisi määräysvalta ja häntä rakastavat olisivat kuuliaisia Hänelle. Hengen maailma on siitä erilainen, että loppuun asti on sama asetelma hyvän ja pahan välillä, joten määritelmät ja menetelmät eivät voi muuttua. Usko, missä sitä aitona esiintyykin, on luottamusta Jumalaan ja Hänen johdatukseensa eikä horjuta maailman tuulissa.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että näistä kaikista malleista on jotain tässä keitoksessa, jota Suomen kirkoksi sanotaan. Toiveet ja tarpeet ovat ristikkäisiä eikä tätä systeemiä voida hoitaa yhtenäisenä erilaisuudesta johtuen, joten nykymuotoinen toistensa ohi huutava järjestelmä jauhautuu niin pieniin partikkeleihin, ettei kirkkoa sieltä enää löydy mikroskoopillakaan.

Kädet

Jossain vaiheessa vankilalähetin uraani kuulin laulun käsistä. Siinä purkaa tuntojaan ihminen, joka oli joutunut elämän syrjäpoluille. Hän runoilee miten hän sai Luojalta kaksi kättä ja hän kuvailee kauniisti mitä niillä käsillä olisi voinut tehdä. Niillä käsillä piti oppia rakastamaan. Silittämään lapsen poskea ja vanhuksen päätä. Niillä käsillä piti tarttua aviopuolisoon ja painaa hänet itseään vasten syleilyyn merkkinä siitä, että liitto on tarkoitettu kestäväksi.

Kuitenkin runoilija oli huomannut, että kädet olivat tottuneet tekemään vain lähes aina hajottavia, rikkovia ja muuten vahingoittavia tekoja. Hän ymmärsi, että joku meni väärin. En kaikkea enää muista, kun siitä on jo aikaa. Hän kai kuitenkin sai ojentaa kätensä Pelastajansa puoleen, joka tarttui niihin käsiin ja poisti niistä kovuuden ja karheuden niin, että niillä voitiin uudelleen rakastaa.

Nykyisin puhutaan taas paljon käsistä. Ei niinkään, että niillä rakastetaan, vaan miltä ne näyttävät. Miten estetään vanheneminen, miten rakennetaan hienot kynnet, että näyttäisi hyvältä, kun tarutaan viinilasin ohueen jalkaan. Puhutaan muös paljon siitä mitä paheksuttavaan kädet tekevät. Ne läpsivät, kourivat, koskettelevat tai muuten vaeltelevat sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Tai ovat vaellelleet vuosikymmeniä sitten. Kai meillä kaikilla olisivat likaiset kädet, jos Jeesus ei olisi niitä puhdistanut. Jotenkin vain vaikuttaa idioottimaiselta, että vaalikampanjoissa tulee esille henkilöitä, jotka ovat olleet kymmeniä vuosia sitten koskettelun kohteina.

Katselin lehtien otsikoita ja suuri osa koskettelee parisuhteita. Miten säilytät kipinän pitkässä suhteessa. Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista miten saat kumppanisi syttymään. Siis vällyjen alla tai satiinilakanoissa.Onko se kaikki perhe-elämästä, mistä kannattaa puhua? Vai ovatko ihmiset oikeasti vieraantuneet oikeasta elämästä. Kun itse olen harjoitellut avioliittoa saman henkilön kanssa jo vähän päälle viisikymmentä vuotta, niin päätin oikein lukea ne pykälät kipinän säilyttämisestä.

Yllätyin kovasti, kun muistelen ykkösen olleen : Järjestäkää yhteistä aikaa! Hyvänen aika miten perhe-elämää muuten voidaan elää kuin yhdessä. Mieleeni tulee kummipojan häät, jossa sain käyttää pienen puheenvuoron. Siinä sain oivalluksen, että ajankäyttö on yksi peruspilareista kestävässä suhteessa. Vai onko suhteen kestävyys itseisarvo vai onko parisuhde kuin ratikka, joka tulee määrätyllä aikataululla uudelleen ja uudelleen? Siin perheellisellä ihmisellä pitäisi sen ilmoituksen mukaan olla vain kolme kategoriaa ajan nkäytössä. 1. Yhdessä, olemme aina yhdessä, kun se on mahdollista. 2. Yhteiseksi hyväksi! Yhteinen hyvä vaatii työssä käymistä ja muuta asiainhoitoa, näitä täytyy hoitaa yksin ja joskus kaksin. 3. Yhteisestä sopimuksesta.. Sovimme yhdessa mitä harrastuksia voi olla ja mitä harrastetaan.. Vaimoni kävi joskus ahkerasti uimassa, jonka hänelle mielelleäni sallin, vaikka itselle uimataidottomana uiminen ei ollut tärkeää.

Lähes kaikki muut kohdat sitten käsittelevätkin kohtaamisia vuoteessa ja siinä lähellä. Kun joskus törmätään makuuhuoneen ja jääkaapin välillä, niin pitäisi olla vauhtia ja suorituskykyä ja siihen tähtää kaikki. Sitten tulee kyllästyminen ja se on varmaa, jos muuta yhteistä elämää ei ole, niin vauhti hiljenee ja hyytyy lopulta. Eikö ihmisiä voisi yhdistää ihan yksinkertaiset asiat. Kuppi kahvia aamulla yhdessä, kun emme ole parhaimmillamme. Siinä voisi muistella, miksi tuon ihmisen kelkkaan lähdin. Rakastaa voi käsillään keittiössä ja monessa muussa asiassa ja lopulta on vapaus syttyä tai olla syttymättä, kun molemmat kokevat samaa elämää samalla tavalla.

Lukisinko Raamattua, miksi?

Ettei kenekään hyvä juttu pilaantuisi, laitan oman ajatukseni enkä kommentoi toisia. Kun otamme Raamatun käteemme, meillä täytyy olla joku suhde siihen, muten emme sitä tee. Jos uskoon liittyvät asiat ovat oikeasti yhdentekeviä, ei synny tarvetta myöskään ottaa Raamattua käteensä. Täytyy olla tarve lukea voidakseen mielessään kumota sen ajatus ja suhteen katkaisekmiseksi täytyy tuntea jotenkin asia, johon suhde katkaistaan.

Sitten on lihallinen tapa lukea. Mitä Raamattu lupaa minulle! Iankaikkisen elämän! Terveyttä! Varallisuutta! Täydellistä turvaa ajan haasteissa! Mitä asioita tulee vastapainona velvollisuudeksi.? Ei tietenkään mitään, koska kaikki on jo tehty valmiiksi? Entiset, nykyiset ja tulevatkin synnit on jo sovitettu eikä maksa mitään? Mahtavaa, tässä kannattaa olla mukana!

Hengellinen tarve! Syntisyyteensä havahtunut ihminen alkaa arasti etsiä armahdusta, jos sellainen jotenkin on löydettävissä. Ensimmäiset Raamatunlukuharjoitukset tuovat vain lisää synnintuntoa, eikä lohdutusta. Herännyt ihminen tuomitsee itse itsensä ja siksi Jumala ei enää tuomitse, vaan armahtaa Sanansa ja Henkensä voimalla. Eli johdattaa ihmistä moninaisin tavoin katsomaan ristiinnaulittua ja orjantappuroilla kruunattua kuningasta, joka sulasta rakkaudesta on tehnyt kaiken sen. Eikä ole ainoastaan historian Jeesus vaan elävä, joka tahtoo tulla asumaan ihmisen sisimpään Pyhässä Hengessä.

Hiippakuntavaltuustosta

En ole lähelläkään mitään kirkollista elintä, joten olen vapaa katsomaan asiaa puhtaalta pöydältä. Eli olen asiantuntija, joka ei tiedä todellisuudessa asiasta juuri mitään. Tunnen joitakin henkilöitä, jota ovat po kollegioon kuuluneet, ihan tavallisia ihmisiä En siis tietäisi ilman pääkaupunkiseudun pirteää toimintaa lukuun ottamatta mitään muuta kuin, että sellaiset valtuustot ovat olemassa.

Olisi ihan mielenkiintoista tietää minkälaista keskustelua on käyty silloin, kun instituutio on pystytetty. Varmaan siinä on ollut ihan järkevät perusteet. Näyttää siltä, että kaikin osin ei tavotteisiin ole päästy, koska lakkauttaminen on ollut esillä. Toisaalta kuitenkin ainakin osalle porukkaa se on näyttäytynyt hyödyllisenä ja lisää kehitettynä vieläkin hyödyllisemmältä.

Vilkas ja joskus juonitteluun taipuvainen mielikuvitukseni alkoi laukata enkä pysty pitämään ajatuksiani ominani. Ensiksi tulee mieleen, että seurakunta-aktiivit saavat hiekkalaatikon, jossa saa istua ja puhua viisaita tai vaietä. Jokatapauksessa suurin into tehdä jotain saa täyttymyksensä, kun saa istua kokouksessa, jonka ei ehkä ole tarkoituskaan tuottaa mitään mullistavaa.

Toinen hienompi ajatus olisi sellainen, että foorumi voisi tuottaa seurakuntaelämään uusia toimintoja jotka rikastuttaisivat paikallisten seurakuntien elämään tapahtumia eri teemoista. Voisi tuottaa vierasvaihtoa seurakintien kesken ja näin tuoda etäällä olevia lähemmäksi toisiaan.

Joku osa on epäonnistunut ja toinen onnistunut liian hyvin, koska ristivetoa on tullut. Vaihtoehtoja voi olla useita. Jossain on ehkä koettu, että aikaa on kulutettu, mutta ei tullut kissalle takkia. Jossain on koettu, että nykyisenä aikana demokratian täytyy ulottua sinnekkin, missä sitä ei ole ennen ollut. Voidaan ajatella, että nyt on saatu hiippakuntiin kollegio, joka voi katsoa piispan perään ja pitää hänet kaidalla tiellä. Tämähän on tietysti loukkaava ajatuskin piispan näkökulmasta. Voidaan tarkkailla paikkakunnittain julistuksen tasoa ja käytössä olevaa sanastoa ja sitten on harteita antaa lausuntoja ei suotavista ilmiöistä.

Mitä tahansa taustalla onkin, niin nyt varmaan olisi aika ryhtyä rukoukseen Suomen puolesta, että Jumalan hyvä tahto tapahtuisi myös midänkin tykönämme.

Makiavellismi

Kun eteläisessä metropolissa suomalaisten rakentama hotelli siirtyi markkinatalouden piiriin, voitiin avata myös kerros, johon hissi ei koskaan pysähtynyt. Sieltä löytyi nykypolitiikan hautomo, jonka motto on: Kaikki kannattaa tallentaa mitä voi niin ystävistä kuin vihollisista, kun ei tiedä mikä tieto osoittautuu kultajyväksi. Siellä oli nimittäin seinillä pienehköjä nauhureita hyvin mittava määrä.

Pottuja maksetaan pottuina, vaikka ne olisivat ylivuotisia. Mitään ei anneta anteeksi, vaan odotetaan tilaisuutta perunakaupalle. Mediassa vilahtelee luontevasti miten s-postissa on sanottu ja todistusaineisto on relevanttia, vaikka tavallaan se on laitonta kaapata ja julkaista ihmisen s-postiviestintää, jos ei ole saanut asianomaisen kädestä asiaa. Tietolähdesuoja on tärkeä, mutta myös sen suojissa voi olla liikehdintää, joka ei kaikin osin ole ihan oikeaa toimintaa.

Olemmeko muuttuneet brutuksiksi, joka edessä kumartaa kohteliaasti, mutta viitanliepeessä on iskuvalmis tikari, joka toimii nopeasti ja tehokkaasti omaksi hyväksi. Amerikassa sanotaan olevan uudella johtajalla ns kuherrusaika, että hän voi istua tuolilleen ja katsella ympärilleen ja oppia tunnistamaan housen apuväkeä. Vasta vähän myöhemmin käydään rankemmin asioihin. Suomessa on vähän toinen tyyli. Uuden ministerin pitää olla täydellinen heti, vaikka ei ole vielä tutustunut kaikkiin ministeriön virkamiehiin. Eli henkilö astuu virkaansa luottavaisena ja asiallisena, mutta ei vielä tiedosta ilmapiirin raadollisuutta.

Onko valta niin makeaa? Ja vallanhimo niin vallitseva, että kestää huudon eduskunnassa, syyttelyt ja pilkanteot, jollaisena istunnot näyttäytyvät televisiosta katsottuna. Kun kuitenkaan palkka ei ole vihreitten oksien vertaista. Ja kuitenkin Esivalta on Herralta! Mietityttää millaisena Herramme Suomen kansan näkee? Olisiko tämän päivän betlehemin seimi kauppakeskuksen ikkunassa edistämässä kulutusta?

Sekulaari maailma siirtää kristinuskoa marginaaliin, koska muilla asioilla on niin paljon parempi tuotto. Olemmeko myös kristikunnassa tuomassa lisää hyvää keskuuteemme? Hyvää joka on parhaan vihollinen?

Jättiläiset

Raamattu kertoo suurista yksilöistä, joita nimitettiin jättiläisiksi. Niiden alkuperäkin on selvillä ja niitä oli kai melko paljon, kun ongelma vaati lopullisen ratkaisun vedenpaisumuksen muodossa. Kuitenkin vielä Promislandian valtauksen yhteydessä kerrotaan niin suurista yksilöistä, että vakoojat tunsivat olevansa kuin heinäsirkkoja heidän rinnallaan.

Jossain vaiheessa sain mieleeni ryhtyä miettimään mitä ne jättiläiset puhuvat tämän ajan ihmiselle. Sehän on hybridi, jossa on jotain Jumalan luomaa, mutta sielunvihollinen on antanut kasvuhormoonia siihen. Otetaan vaikkapa terveys esimerkiksi. Meidän tulee syödä ruokaa ja juoda vettä, että säilymme elossa ja terveinä. Ylipainoisena tiedän, että minä en itse hallitse kaikkea elämässäni. Olen kuin heinäsirkka voimiltani, jos alan ajatella, että minun tulisi painaa 15 kiloa vähemmän. Nälkä on luonnollinen tarve, mutta vääristyneenä panee tankkaamaan liikaa ja näin tuhoaa hyvää elämää.

Sitten on kehon kunto. Harjoitus on tervettä, kun se on tervettä, mutta joillakin se menee siihen, että erilaisilla kemikaaleilla autetaan hauiksen kasvua. Jälleen epäterve ilmiö.

Säästäväisyys on hyve, mutta häiriintyneenä voi viedä ihmisen lähes nälkäkuolemaan, kun varannon pitää kasvaa. Anteliaisuus on hyve, mutta omat tarpeet pitää ensin täyttää ja sitten voi, mutta milloin tulee raja, että on varaa uhrata.

Viimeisenä pieni piipahdus seksuaalisuuden alalle. Nykyinen ymmärrys näyttää olevan se, että on samanlaisesta tarpeesta kyse kuin syöminen ja juominen. Asia joka vaatii osansa silloin ja tällöin. Aiemmin kuviteltiin, että on aviopari, jonka Jumala on yhdistänyt ja antanut heille jotain salaista mannaa, joka pitää suhteen kunnossa ja johon liittyy myös lisääntyminen. Jos se on nälän ohella tarve jota voidaan tyydyttää niinkuin syömistäkin. Voidaan syödä kuoripottuja kastaen suolapussiin tai sitten ääripäässä jäätelöä hunajalla., niin mitäpä siihen on lisättävää, jos kerran hedelmä on hyvää. Jos vietti on Jumalalta, niin Hän voi sitä myös hallita, mutta miten, jokainen keksiköön itse.