Avainsana-arkisto: hengelliset yhteisöt

Opetuslapset

Kun rohkenin kirjoittaa Jeesuksesta, niin on kai kohtuullista kirjoittaa jotain myös opetuslapsista. Heitä oli kaksitoista ja kansankielellä tusinä. Mieleen tulee hakematta liiemmälti likainen tusina, joka oli kai jonkin sotaelokuvan nimi. Kyllä Jeesuksen tusinakin jonkinasteista sotaa kävi, mutta oliko se likaista, sitä emme tarkkaan tiedä. Mitä meillä on käsissämme, kun alamme käsitellä opetuslapsia? Meillä on muutama aktivisti ja lopputodistuksesta päätellen yksi kavaltaja, joka voisi olla maanpetturi tänä aikana. Osa oli sitä harmaata massaa, josta ei ole mitään sanottavaa. Pääosin pettureita ja pelkureita. Kun ristin kohdalle tultiin, niin vain Johannes mainitaan silminnäkijänä. Missä oli Pietari, itkemässä sitä, ettei ollutkaan ulkonaisesta uhosta huolimatta rohkeutta seisoa selkä suorana.

Mitä meille opetuslapset edustavat tässä ajassa? Olisi hyvä, jos me voisimme saada valaistusta nykytilanteeseen ja saammehan me, jos sallimme pientä spekulointia. Melkein kaikki ainakin suomalaisista uskovista sanoo seuraavansa Jeesusta. Melkein kaikki me tiedämme, että hengellisessä kentässä on puolueita ovat fariseukset kin ehkä? Ovat saddukeukset ehkä. On papisto, joka pitää etuoikeutensa jumalanpalveluksiin. On systeemin ylkopuolella tavallaan ahneet bublikaanit? Julkisyntiset ja sairaat. Jos raamatusta luemme, niin Jeesus joko yksin tai joukkoineen liikkui kaikissa piireissä. Lounasti fariseuksien talossa, Sakkeusbublikaanin talossa ja Martan, Marian ja Lasaruksen kodissa. Hänelle kelpasi kaikenlainen seura.

Onko vielä mahdollista, että joku ahneuteen taipuva saisi Jeesuksen pöytäseurakseen, ja joka sanoisi, että palautan valtion kassaan kaiken sen, mitä en ole itse tienannut. Vai onko nyt niin, että Jeesuksella ei ole edes kuokkavieraan sijaa majatalossa? Onko niin, että Pietari edustaa ajatusta, meidän seurakuntamme on aina altis palvelemaan vaikka vankeuteen asti, jos Jeeus antaa meille yksinoikeudet! Ja nehän meillä itse asiassa on, vaikkei kukaan sitä tunnustaisi. Vai olisiko jotkut seurakunnat Jaakobin ja Johanneksen omaa maata? He Polttaisivat kaupunkeja, jos Jeesus antais luvan raapaista tikku. Tämä uskollisuus ansaitsee tulla huomioiduksi korkealla statuksella.

Vai oliko mukana myös porukkaa, joille Jeesus ei ole muuten tärkeä, mutta saa elää suhteelisen mukavaa elämää? Olivatko myös jotkut opetuslapsista siinä vanhimmistossa mukana, jotka saivat aikaan Jumalan uskollisimman apostolin tuhon tien Rooman keisarin eteen? Kompromissin henki tuli Jerusalemin wanhimpiin ja he tekivät väärää kauppaa leivisköillään. Vai oliko Paavalin veri myös sitä siunauksen sadetta, joka kantoi hedelmää? Vai oliko todettu, että Paavali oli tullut liian suureksi ja haastoi korkeimman vallan käyttäjien aseman ja hänet oli hyvä vaientaa hereesiansa takia?

Minä olin alaston…

Jotenkin mieleni tarttui tähän raamatun kohtaan ja aloin ajatella jokaista kohtaa erikseen epämääräisessä järjestyksessä. Raamatussa ei kerrota, että Jumala olisi luonut Aatamille frakkia tai Eevalle laahusleninkiä. Sitten, kun alastomuus paljastui, niin tehtiin ensimmäinen veriuhri ja eläimeltä otettiin nahka alastomuuden peitteeksi. Alastomuus on siis käärmeen mielen istuttama ajatusmalli ihmisen päässä. Luonnollinen alastomuuskin on kokenut useita erilaisia ilmenemismuotoja äärimmäisestä häveliäisyydestä äärimmäiseen julkeuteen.

Vanhatestamentti on hyvin ehdoton joissakin asioissa. Esimerkkeinä voidaan pitää Nooan telttailua ja Daavidin tanssahtelua. Yksi mielenkiin toinen asia oli alttari, jota ei saanut rakentaa korokkeelle, jossa olisi portaita. Olisiko niin, että kansan tasosta ylemmäksi nousevalla olisi vaara, että hänen helmansa ei peittäisi peitettäväksi tarkoitettua. Nämä eivät ehkä kuitenkaan tarkoita Jeesuksen sanaa: Minä olin alaston…

Osaltaan se merkitsee sitä, että ihmisten joukossa on vaatepulasta kärsiviä, joilla ei ole yhtään kelvollista vaatekertaa ja meillä monilla on sadan vuoden tarpeiksi, jos muoti ei vaihtuisi. Mieleeni tulee vuosien takaa tilanne, kun olimme pakkaamassa vaateavustuksia säkkeihin toimitettavaksi humanitäärisenä apuna. Käteeni osui pienet lenkkarit, jotka suomalaisittain olisivat olleet roskiskamaa. Kysyin tilanteen johtajalta laitanko mukaan vai heitänkö pois. Mies otti lenkkarit käteensä ja mietti tovin, sitten hän sanoi: Nämä ovat kuitenkin paremmat, kuin jos ei ole mitään!! Olin sitten samaa mieltä.

Ehkä tärkein ulottuvuus pitää vielä käsitellä. Jeesus asuu uskovissaan! Niissäkin, jotka kompuroivat! Kun saan tietää jotakin veljestä tai sisaresta, ja alan levittää juttuja parhaille kavereilleni olisinko silloin riisumassa häntä niin, että hänen häpeänsä olisi kaikkien nähtävillä? Vai olisiko toinen tie? Kuulen kaveriltani jonkin asian, voisinko yhdessä sopien päättää pitää asia mahdollisimman pienellä piirillä, että kompastunut saisi rauhassa miettiä ja tehdä parannusta asiasta niin, ettei häntä ole kaikkien silmissä leimattu ja häpäisty. Monissa ratkaisuissa auttaa, jos laittaa itsensä eri rooleihin, miten toivoisin asioitani käsiteltävän.

Kasvukipuja osa 1.

Tuo tuttu termi liitetään lapsen fyysiseen kasvamiseen. Ehkä luut ja lihakset kasvavat vähän eri tahdissa ja siksi syntyy kiristystä siellä ja kolotusta täällä. Diagnoosi on siksi lohdullinen, että kasvukivut päättyvät yleensä kasvun päättymisen myötä. Lihakset ja jänteet ovat sopeutuneet luiden kasvuun ja kokonaisuus alkaa toimia ainakin joksikin aikaa kivuttomasti. Ehkä meillä on myös henkisen kasvun vaiheissa samaa kolotusta? Eteemme tulee asioita, jotka tuottavat päänvaivaa, kun ei ole kokemusta eikä kaikkea edes osaa kysellä vanhemmiltaan. Joitakin asioita ei ainakaan aiemmin edes kehdannut kysyä. Vahemmat olivat monessakin tapauksessa niin eri ikäluokkaa, että asiat eivät olleet niin yhteisiä. Minun ensimmäisten muistikuvieni aikaan isäni oli jo viidenkymmenen nurkilla ja äitikin vain nelisen vuotta nuorempi.

Sitten on vielä kolmas kasvukivun alue kaikilla niillä, jotka ovat syntyneet tunnustavien kristittyjen perheisiin. Seurakunnat, kirkot ja herätysliikkeet ovat yksilöllisiä ja vielä jäsenet niissä ovat erilaisia. Jollekkin arkikristillisyys on luonnollinen osa elämää, josta ei ole paljoa kuormaa sen luontevuuden takia. Oman kategoriansa muodostavat suljetut yhteisöt ja niissäkin vielä ne, jotka kamppailevat jatkuvasti äärimmäisyyksien kanssa. 

Suomea on pidetty kristillisenä maana satoja vuosia. Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana on elämän monimuotoisuus tullut esille. Enää ei ole yhteistä arvomaailmaa, joka rajoittaisi ja velvoittaisi ottamaan toisenlaiset ihmiset huomioon. Tasa-arvo on tärkeä asia, mutta se toteuttaa sitä nurjamielisesti. Aikaisempaan systeemiin on kuulunut toisenlaisuuden eli  yleisen uskonnollisuuden kunnioittaminen. Tämä on kääntynyt niin, että kaikelle voidaan nauraa ja pilkata eikä tarvitse ottaa sen toisenlaisen ajatuksia huomioon. Ehkä kyse on siitäkin, että erilaisuuden sietämättömyys on ollut kohtuutonta eikä erilaisuudelle ole ollut sijaa. Erilaisuuden muuttuminen samanlaisuudeksi ilmapiirissä, joka ymmärtää kokonaisedun ja hyvän elämän aakkoset, olisi ilmeisesti Jumalamme tahto.

Kun itse olen syntynyt toisen polven esikoislestadiolaiseksi, se on merkinnyt asiavyyhteä, jota en ole pystynyt käsittelemään ja analysoimaan kuin vasta myöhemmällä iällä. Jos kohtaloksi muodostuu irtikasvaminen yhteisöstä, merkitsee se uusia kasvukipuja.Kasvukipuja, jotka saattavat lapsuuden hyvät asiat ja ikävät kokemukset oikeaan balanssiin. Siihen tarvitaan lisäksi oivallus johdatuksesta, joka on ollut ohjaksissa koko ajan, mutta ymmärrys siitä kasvaa todella vasta iän myötä.

Herätyksen synty ja leviäminen luo vääjäämättä vastakkainasettelua. Maailman elämää elävä ihminen tarvitsee usein hyvin voimakasta kutsumista, joka merkitsee kipua ja tuskaa. Kun sitten ratkaisevat vaiheet ovat takanapäin, niin alkaa hyvin helposti elämään tulla sarja ehdottomuuksia. Vaikka nuori uskova eli uskossaan nuri vanhempikin ihminen havaitsee, etteivät kaikki tulkitsekkaan samalla tavalla elämänsä kysymyksiä eivätkä noudata samaa ehdottomuuden kirjoa, se synnyttää jännitteitä myös omassa piirissä.

Tupa, jossa asuimme minun lapsuudessani, käsitti tupakeittiön ja kammarin. Molemmat huoneet olivat melko pienet, joten voin lapsena nähdä ja kuulla mitä tapahtui kuitenkin ilman syvää ymmärrystä näkemästäni ja kuulemastani. Vanhempani olivat avioituneet noin kolmenkymmenen iässä, joten  voidaan ajatella, että he olivat kyypsiä ottamaan sellaisen askeleen. He olivat kuitenkin ihan erilaisista olosuhteista, joten elämä ja varsinkin uskonelämä sisälsi jännitteitä. Isäni oli raavas jätkämies aiemmassa elämässään, jossa uskolla ei ollut sijaa, näin olen käsittäönyt. Äitini oli talon tyträr, jolla oli ollut jo lapsuudesta asti jotain hengellistä harrastusta. Koulutukseen kuului myös kansanopiston joku oppimäärä, joka taas isältäni puuttui kiertokoulua lukuunottamatta lähes kokonaan.