Avainsana-arkisto: Kasvu

Nielemisen autuas harjoitus

Vastaa

Joskus oli armaassa isänmaassamme aika, jolloin kommunikoitiin suomeksi. Puhuttiin suomeksi ja laulettiin suomeksi niin, että sanomasta sai selvää. Kuitenkin siinä rinnalla on ollut myös vaikenemisen kulttuuri. Siitä kertoo ehkäpä Severi Suhosen laulu, jossa on muunmuassa sanat: Parempi on sanojansa siästellä eikä kaikkia ilimoille piästellä. Kun nyt olemme sisäisen yhteenoton sataa vuotta juhlivinaan, niin näyttää olevan vaikeaa päättää miten sitä voidaan juhlistaa? Sanotaanko asiat niinkuin ne on, vai ojennammeko ystävän kättä sovinnon merkiksi ja toteaisimme, että paljon tapahtui mitä ei pitänyt tapahtua, mutta emme voi enää mitään. Tällä alueella on paljon vaikenemisen kulttuuria, mutta se saattaa olla vain pintävärettä ja siellä pinnan alla edelleen veriset haavat avataan montakertaa vuodessa salaisemmin, kahden, tai kolmen kesken. Sitten on myös se näkökulma, että perimätiedolla ja totuudella voi olla isokin ero..

Ihan näinä päivinä mieleeni tuli tuo nieleminen. Kun olen sivusta seurannut avioliittoleiritystä ja todennut sen auttaneen monia, jopa niin, että sinne on päästävä toistamiseen. En itse omaa kokemusta, mutta olen ymmärtänyt, että siellä keskustellaan ja avataan niitä mtunnelukkoja ja tunnistetaan asioita ja lähes pyhyyden rajalle avataan itseä kumppanin katsottavaksi. Onko niin, että vain kotoa poissa ihminen on sen verran irti arjesta, että voi avautua ja voi myös perehtyä kumppanin sisimpään. Jos suhde on tasapuolinen niin, ettei ole alistussuhdetta, niin äärimmäinen avoimuus voi olla hyvä asia. Jos kumminkin yleensä mies on harjoittanut vaikenemisen kulttuuria ja sitten pitäisi avautua, josta ei ole mitään kokemusta eikä välttämättä sanojakaan, niin se voi olla kauhistus. Toisaalta siitten, jos saa kuulla sellaista mistä ei ole ollut pientäkään aavistusta, se voi olla shokeeraava ulostulo. Aina on ollut hyviä ja myös huonosti onnistuneita parisuhteita eli avioliittoja. Jopa siihen asti, että toinen on elänyt paratiisissa ja toinen helvetissä.

Miten sitten voi soveltaa autuasta nielemistä arkisessa avioliitossa? Kun isot asiat on tehty ja on siirrytty kolmanteen vaiheeseen elämässä. Tapahtumat eivät yleensä ole merkittäviä, mutta närää aiheuttavia hetkiä saattaa tulla. Joskus se on kuin syömään käskisi, kielelle herahtaa mehevä juttu. Sen pitäisi nyt antaa tulla. Jos olemme oppineet kinaamaan eli riitelemään taidollisesti, niin me tiedämme mikä saa toisen suuttumaan, jos yleensä saa. Kun käytämme järeimpiä aseitamme, voimme voittaa taistelun, mutta häviämme sodan. Siksi yleensä Pyhä Henki voi antaa uskovalle ne vaihtoehdot: Nielaise tai oksenna! Joku nuri veli lanseerasi termin: Joskus tulee oksennuksia! Hän tarkoitti ärtsyjä reaktioita asioihin. Oksennus ei yleensä tee hetkestä rakastettavampaa vaan tulee sotkua ja löyhkää. Kun siis haavoittava sana tulee kielelle, niin terve harkinta antaisi neuvon: Nielaise niin se poistuu luonnollista tietä, eikä tarvita katumusharjoituksia. Tämä sama kaava sopii myös muuhun inhimillisen elämään, jos yhteinen pyrkimys on samaan päämäärään pääsy. Joskus päämäärät erkanevat niin kauaksi, että erkaantuminen on välttämätöntä ja silloin harjoitetaan oksentamista ylenaikaa, jota toivottavasti myöhemmin kadutaan.

Kaulan kasvu

1 vastaus

Joku taasen pani miettimään vanhoja asioita. Miten kummassa ihmisen kaula voi kasvaa, jalka kasvaa ja se on mysteeri. Kun aikanaan avioiduin, niin mittani olivat seuraavat: Paino 63 kiloa, kengän numero 39, paidan numero sama 39 ja käytin pukua 48 numeroisena. Silloin olin lähellä normaalia, joten paidat ja puvut voi ottaa suoraan tangolta eikä tarvinnut juurikaan viksaamista.Tänään olen epämuodostunut sekasikiö, jonka kaulus ei tahdo mennä kiinni vaikka olisi numeroa 44. Kun sitten ottaa semmosen paidan, niin hihat ovat ainakin kymmenen senttiä liian pitkät. Kengät joudun valtsemaan hyllystä, jossa on numero 41. Pukujen numeroita ei voi edes sanoa, kun vaatturi saa tehdä tovin hommia, että minun pikku kätöset tulevat hihoista näkyviin. Eikä takki näyttäisi ulsterilta.

Avioliitossa oloaikana kaikki soluni ovat uusiutuneet kai kuutisen kertaa. En ole siis enää sama henkilö periaatteessa, joka asteli papin eteen Lahden kaupungissa.Tänään olen lihavampi, kömpelömpi harmaatukkainen ja kaikenlaisen suorituskykyni puolittanut moneen kertaan. Mikä muuten on ihmisen puoliiintumisaika? Tietäisikö kukaan? Mitä kaikella tällä yritän sanoa, voi olla, että hukkasin langan, jota piti seurata. Tänään muistan koulutoveriani, hän oli yksi niistä harvoista, jotka kävivät kotonani. Hän oli ikäiseni isokokoinen  ja lihavaksikin luonnehdittu, mutta hänellä oli hyvä sydän. Hän loukkaantui kuolettavasti Perälän aseman ratapihalla, kun yksinään rullaava tavaravaunu hänet saavutti. Vei häneltä hengen, kun apu viipyi. En tiedä olisiko mikään apu auttanut molemmat jalat menettänyttä, verenhukka oli niin suuri. Lepää rauhassa pieni toverini.

Tänään ajattelen, miten hän pääsi nopeasti perille kokematta ajan vaivoja täysimääräisenä. Minä jäin tänne, niinkuin Junnu Vainio lauloi vanhasta merimiehestä. Hän lähti ja kertoja jäi katselemaan loittonevan laivan perään. Elämän tilanteissa rohkeat saavat voittoja, mutta myös voivat saada haavojakin. Arat eivät saa kumpaakaan maistaa kunnolla.No me emme saaneet kumpikaan valita, siinä toimivat elämän lait, joita en pysty käsittämään. Hän meni, minä jäin. Millainen hänen elämänsä olisi ollut? Mitä sellaista on ollut elämässäni, että inä sain itselleni pitemmän elämän. Olen ollut täällä jo yli kuudenkymmenen vuoden pitempään. Mikä on sitten elämäni saldo? Olen ollut jonkinasteinen aviomies ja neljän lapsen isä. Mitä geeneissäni on sellaista, joiden tulee jatkaa maanpäällistä elämää? En tiedä.

Sen tiedän, että niinkuin on dimensiot kasvaneet olemuksessani, ovat kokemukset kouluttaneet. Kolhu kolhun jälkeen, pientä toipumisaikaa ja taas uusi satsi.Kaulan kasvu on vaikuttanut myös jäykkäniskaisuutta ja siitä olen joutunut kyllä kärsimäänkin, mutta se on myös tukenut persoonaani sortumasta helppohintaiseen politikointiin sisäisen elämän alueella. Muistan miten minulle luvattiin vielä yksi ylennys ja sitä varmana tietona kerrottiin. Ei tullut ja se kyllä harmitti, koska siinä olisi ollut myös rahaa takana. Tänään kun katselen asioita uusin silmin, olen tyytyväinen. En olisi oikeasti sitä ansainnut. Olin omista luuloistani huolimatta keskinkertainen duunissani. Osan hallitsin hyvin, mutta oli myös pahoja puutteita.

Koulutoverini on jo siellä ja minä olen täällä. Molemmat olemme saaneet tehtävän Herralta, jospa luopulta voisin sanoa: Minä tein sen mitä tehtäväksi annettiin, elikkä elin jokaisen päivän.