Avainsana-arkisto: kasvukivut

Kasvukipuja osa 2

Vastaa

Katselen raamattua, joka on kodin hajottua, tullut osakseni. Se on isän raamattu. En tiedä milloin ja mistä hän oli sen hankkinut, mutta käytetty sitä oli. Tuo paksu ja vanha biplia oli niin paljon käytetty, että etukansi oli vallan irronnut, vaikka sitä oli koitettu liimailla kasaan.

Mieleeni nousee kuva siitä miten pieni poika aistii kodin ilmapiiriä. Siellä on äärimmäistä kamppailua puhtaan opin ja kristillisyyden puolesta. Isä näyttäytyy lähes kaikkivaltiaana aina silloin, kun jonkin vieraan kanssa syntyy keskustelua raamatun ymmärryksistä ja hengellisestä menosta esikoisuudessa. Varsin pienenä opin käsittämään kuulemastani, että meitä on kohdannut erityinen siunaus ainoan oikean opin muodossa. Vaikka elämämme oli muuten puutteellista, niin se valtava salaisuudenluoteinen tieto korvasi monta puutetta.

Hämärästi opin myös sen jo alle kouluikäisenä, että on muitakin lestadiolaisia, mutta niistä ei suurta lukua kannattanut pitää, koska ne olivat hairahtuneet tavalla tai toisella. Autuuden tuntomerkeistä kuulin, että kahdeksas olisi viimeinen ja se olisi vaino vanhurskauden tähden. Vaikka tuntuvaa vainoa ei minun elämänpiiriini sillä tavalla kuulunutkaan, niin kuitenkin piti pitää yllä illuusiota siitä, että sekin pykälä tulee täytetyksi. Muutenhan se jää jotenkin vajaaksi.

Vieraita meillä kävi kolmenlaisia. Joskus ihan kylälläiset poikkesivat joskus asialla ja joskus ihan ilman asiaakin juttelemassa. Silloin puhuttiin ihan tavallisia asioita eikä uskon tuputtaminen ollut etunenässä. Sitten oli seuraava kategoria sellaiset esikoiset, jotka meidän mielestämme eivät olleet aina ihan tosissaan. Siinä saattoi olla jo kvyttä uskonkeskustelua tai sitten joskus meni myös kinasteluksi. Kinaamiset isä voitti mielestäni ihan selkeästi, koska ne toiset eivät olleet niin kiivaita. Kolmas laji oli sitten sydänystävät. Heillä oli samat näkökannat ja sama näkemys missä menee pieleen. Ystäväpiiri oli hyvin laaja ja terveisiä suusanallisesti tuli monelta suunnalta. Vaikutti siltä, että isäni sai arvonantoa jossain piireissä ja sehän vaikutti pieneen poikaan hyvin syvällisesti.

Tämä kaikki mahtava kesti siihen asti, kun piti aloittaa koulunkäynti. Piti siis kohdata toisia lapsia joiden kanssa ei ollut edes ollut näköhavaintoa. Huomasin melko pian, että olen erilainen eikä se kaikki merkinnyt mitään myönteistä. En ymmärtänyt mitään mistään pallopeleistä enkä muustakaan urheilusta. Vain vauhdittomat hypyt olivat erikoisalaani. Siinä oli ainakin toiseksi paras vauhdittomassa hypyssä ja kolmiloikassa. Ensimmäisillä luokilla opettajani oli herttainen rouva, joka kohteli minua hyvin huomaavaisesti. Koulussamme oli kolme luokkahuonetta, joissa oli sitten useampi luokka samassa luokkatilassa.
Siirtyminen toiseen luokkaan merkitsi myös opettajan vaihtumista eikä käsittely enää kolmannella ollut yhtä herttaista. En ole pystynyt selvittämään itselleni, miksi sain kohtelua, joka ei aina tuntunut hyvältä eikä ansaitulta. Hirsirakenteisen koulun nurkat alkoivat tulla tutuiksi. Yhden kommentin muistan melko tarkasti: Eihän sellasesta kodista voi tulla kummempia. Tämä on vuosikymmenien suodattama sanamuoto, mutta ajatus oli sellainen. Ehkä siinä tuli se vainopykälä täytetyksi, en tiedä. Joskus jäin jälkkäriinkin ja se häpeä ei riittänyt, koska jouduin kotona tekemään tarkan tilin mikä viivytti. Joskus tilanne kärjistyi niin, että jouduin anteeksipyytelemään oppilasteoverilta ja kerran myös opettajalta. Kodin ilmapiiri ei sietänyt pientäkään epärehellisyyttä tai muuta huonoa käytöstä. Lasten piti tai olisi pitänyt olla kunniaksi vanhemmilleen

Kasvukipuja osa 1.

Vastaa

Tuo tuttu termi liitetään lapsen fyysiseen kasvamiseen. Ehkä luut ja lihakset kasvavat vähän eri tahdissa ja siksi syntyy kiristystä siellä ja kolotusta täällä. Diagnoosi on siksi lohdullinen, että kasvukivut päättyvät yleensä kasvun päättymisen myötä. Lihakset ja jänteet ovat sopeutuneet luiden kasvuun ja kokonaisuus alkaa toimia ainakin joksikin aikaa kivuttomasti. Ehkä meillä on myös henkisen kasvun vaiheissa samaa kolotusta? Eteemme tulee asioita, jotka tuottavat päänvaivaa, kun ei ole kokemusta eikä kaikkea edes osaa kysellä vanhemmiltaan. Joitakin asioita ei ainakaan aiemmin edes kehdannut kysyä. Vahemmat olivat monessakin tapauksessa niin eri ikäluokkaa, että asiat eivät olleet niin yhteisiä. Minun ensimmäisten muistikuvieni aikaan isäni oli jo viidenkymmenen nurkilla ja äitikin vain nelisen vuotta nuorempi.

Sitten on vielä kolmas kasvukivun alue kaikilla niillä, jotka ovat syntyneet tunnustavien kristittyjen perheisiin. Seurakunnat, kirkot ja herätysliikkeet ovat yksilöllisiä ja vielä jäsenet niissä ovat erilaisia. Jollekkin arkikristillisyys on luonnollinen osa elämää, josta ei ole paljoa kuormaa sen luontevuuden takia. Oman kategoriansa muodostavat suljetut yhteisöt ja niissäkin vielä ne, jotka kamppailevat jatkuvasti äärimmäisyyksien kanssa. 

Suomea on pidetty kristillisenä maana satoja vuosia. Vasta viimeisten vuosikymmenien aikana on elämän monimuotoisuus tullut esille. Enää ei ole yhteistä arvomaailmaa, joka rajoittaisi ja velvoittaisi ottamaan toisenlaiset ihmiset huomioon. Tasa-arvo on tärkeä asia, mutta se toteuttaa sitä nurjamielisesti. Aikaisempaan systeemiin on kuulunut toisenlaisuuden eli  yleisen uskonnollisuuden kunnioittaminen. Tämä on kääntynyt niin, että kaikelle voidaan nauraa ja pilkata eikä tarvitse ottaa sen toisenlaisen ajatuksia huomioon. Ehkä kyse on siitäkin, että erilaisuuden sietämättömyys on ollut kohtuutonta eikä erilaisuudelle ole ollut sijaa. Erilaisuuden muuttuminen samanlaisuudeksi ilmapiirissä, joka ymmärtää kokonaisedun ja hyvän elämän aakkoset, olisi ilmeisesti Jumalamme tahto.

Kun itse olen syntynyt toisen polven esikoislestadiolaiseksi, se on merkinnyt asiavyyhteä, jota en ole pystynyt käsittelemään ja analysoimaan kuin vasta myöhemmällä iällä. Jos kohtaloksi muodostuu irtikasvaminen yhteisöstä, merkitsee se uusia kasvukipuja.Kasvukipuja, jotka saattavat lapsuuden hyvät asiat ja ikävät kokemukset oikeaan balanssiin. Siihen tarvitaan lisäksi oivallus johdatuksesta, joka on ollut ohjaksissa koko ajan, mutta ymmärrys siitä kasvaa todella vasta iän myötä.

Herätyksen synty ja leviäminen luo vääjäämättä vastakkainasettelua. Maailman elämää elävä ihminen tarvitsee usein hyvin voimakasta kutsumista, joka merkitsee kipua ja tuskaa. Kun sitten ratkaisevat vaiheet ovat takanapäin, niin alkaa hyvin helposti elämään tulla sarja ehdottomuuksia. Vaikka nuori uskova eli uskossaan nuri vanhempikin ihminen havaitsee, etteivät kaikki tulkitsekkaan samalla tavalla elämänsä kysymyksiä eivätkä noudata samaa ehdottomuuden kirjoa, se synnyttää jännitteitä myös omassa piirissä.

Tupa, jossa asuimme minun lapsuudessani, käsitti tupakeittiön ja kammarin. Molemmat huoneet olivat melko pienet, joten voin lapsena nähdä ja kuulla mitä tapahtui kuitenkin ilman syvää ymmärrystä näkemästäni ja kuulemastani. Vanhempani olivat avioituneet noin kolmenkymmenen iässä, joten  voidaan ajatella, että he olivat kyypsiä ottamaan sellaisen askeleen. He olivat kuitenkin ihan erilaisista olosuhteista, joten elämä ja varsinkin uskonelämä sisälsi jännitteitä. Isäni oli raavas jätkämies aiemmassa elämässään, jossa uskolla ei ollut sijaa, näin olen käsittäönyt. Äitini oli talon tyträr, jolla oli ollut jo lapsuudesta asti jotain hengellistä harrastusta. Koulutukseen kuului myös kansanopiston joku oppimäärä, joka taas isältäni puuttui kiertokoulua lukuunottamatta lähes kokonaan.