Avainsana-arkisto: lippujuhla

Lippujuhlaa

Siitä asti, kun astuin laivastonsinisiin, olen viettänyt muutaman lippujuhlankin. Pääosa niistä on mennyt ja tullut jättämättä muistiin mitään merkintöjä. Ei renikoita eikä natsoja, niitähän me virkapukuiset kaipasimme, vaikka emme sitä ehkä aina avoimesti tunnustakkaan. Roikkuvia renikoita pitis olla enpi kuin yksi, koska yksi ei yksin saa aikaan sitä suloista metallin helinää, kun askellamme. Minä en sitä hunajata saanut maistaa. Ainoan ristin sain viimein, kun olin jo lomalla jäädäkseni reserviin. Piti vielä yhdeksi päiväksi mennä riviin ristiä saamaan. Jälkeenpäin ajatellen sen olisi ihan hyvin voinut antaa jollekkin muulle. Minun vormuni ei oikein istu enää, siis napit ovat liian kaukana napinreiistä. Muuta sellaista tummaa pukuakaan ei ole eikä hinkua juhliin, jossa sitä voisi edes pitää. Se on siis jossain piirongin laatikossa ja siinä samassa pakkauksessa, jonka siinä mukana sain, kun se rintaani hakaneulalla laitettiin.

Ensimmäinen lippujuhlapäiväni osui jonnekkin ulkomaille, kun Matti Kurjella seilailimme. Enää en edes muista, missä maassa olimme, mutta juhlallista piti olla. Vanhaa frouvaa ehostimme miten osasimme. Sitten laitettiin juhlaliputus ja valaistuskin. Keulasta mastonhuippuun ja siitä peräkannelle laitettiin merkkiviirit ja sihen samaan systeemiin kymmeniä lamppuja, jotka illalla sytytettiin. Itse olin kivääriryhmässä, jonka piti temppuilla aina siinä laakongin vieressä, kun jotain merkittävää tapahtui. Meillä oli valkoiset puserot ja siniset kaulukset ja vielä kipparikallelakki päässä. Muuta en juuri muista kuin hien, jota tuntui riittävän ja riittävän, kun keskellä kesää Välimerellä ja Mustallamerellä seikkailimme. 

Yksi lippujuhla on jäänyt paremmin mieleen, joka oli silloin Helsingissä. Suurkirkon portailla oli vastaanottopiste ja kaverini kanssa sinne joukkoon hivuttauduimme. Me seisoskelimme siinä vormuihin sonnustautuneina ja katselimme ohi soljuvia joukkoja. Siinä oli lähettyvillä joitakin uposeereita jotka tervehtivät aina niitä lippuja joita siinä ohitsemme liehui. Me ajattelimme, että olemme sen verran pieniä herroja, ettei moista velvoitetta olisi, mutta kohta mekin teimme temppuja, kun olimme saaneet nuhtelua jotain korkeammalta herralta. Enää ei tuntunutkaan niin hauskalta ja etuoikeutetulta katsella näitä hommiä, kun niitä lippuja tuntui piisaavan.

Säälin aiheenkin sain siinä seisoskellessani. Siinä oli vuorossa joku jääkäriporukka ja vanha vääpeli oli lipunkantajana. Kun lippu viritellään polkupyörään ja se tiputetaan honoris -asentoon, niin hänen tasapainonsa petti eikä voinut ajaa normaalisti. Hän istui rungolla ja potkimalla sai mentyä vastaanottopisteen ohi. Pahoin pelkään, että ilojuhlasta tulikin hänelle surujuhla, eikä meilläkään mieli mettä keittänyt.

Juhlalla juhlistetaan siis koko laitosta, mutta aiheensa se on saanut marskin syntymäpäivästä. Elämme nyt sitä sukupolven aikaa, jolloin hänet tunnetaan vain kuvista. Isoista ja pienistä. Monet ovat alkaneet epäillä, että hän sittenkin oli vain ihminen. Ihminen, joka nukkui hyvin kapeassa sängyssä ja eli askeettista elämää kuitenkin tähtenä kuusen latvassa. On myös epäilty, että tärkeistä asioista päätti tai ainakin tärkeät asiat suunnitteli henkilö,, jota on totuttu sanomaan vaikenevaksi kenraaliksi.. Emme voi heiltä enää kysyä. Ainakin yksi asia oli, joka erotti marskin tavallisista ihmisistä. Hänellä oli paremmat vaatteet ja suikan nauhaa piti paikassa, jossa ohjesäännön mukaan kukaan muu ei saanut pitää.

Joskus käppäilen Aurajoen rantaa ja katselen niitä asemiin ajettuja paatteja. Yksikään ei ole enää niitä entisiä. Yhtään tuttua en virkapuvuissa tapaa, vain joku vanha kähmy tulee vastaan ja tervehdyksen huikkaamme, jos toisemme tunnistamme. Parrat, ylipaino ja hiusten virttyminen muuttaa ihmistä ulkoisesti, niin ettei aina tunnista. vasta hetken päästä voi hokata, että jotain tuttua oli.