Avainsana-arkisto: matkat

Seikkailua Venäjällä.

Parisenkymmentä vuotta sitten teimme vaiherikkaan reissun Kelton Aronkylälle. Olin silloin viidenkympin vetreässä iässä, joten riskinottokyky oli vielä kohillaan. Matkanjärjestäjä oli kaverini Matti. Hän oli saanut ajatuksen viedä tarvikkeita läheisille ystäville. Kuljetusvälineeksi hän oli hankkinut muutaman vuoden navetan takana levänneen Wolkkari-vanhuksen. Riski ei ollut taloudellinen, vaan enemmänkin itsetuntoon koskeva,  Jos auto käynnistyy ja vaihteet pelaavat, niin yleensä sillä voidaan myös ajaa jotenkin.

Eräänä lokakuun aamuna anivarhain Liedossa pakattiin pakettiauto täyteen tavaraa ja rohkeasti kohti koettelemuksia. Niinkuin kaikki volkkari-ihmiset tietävät, se käy bensalla ja öljyllä, mutta bensaa menee yleensä kuitenkin enemmän.Ennen rajan ylitystä oli yksi renkaanvaihto ja öljyn tankkaus. Mielenkiintoiseksi alkoi peli tulla, kun rajaa piti ylittää ja siinä oli punertavat kilvet, mutta uutteralla selittelyllä ja vakuuttelulla siitäkin selvittiin. Ensimmäinen koettelemus meitä kohtasi Muolaan vaiheilla, kun oikea etupyörä lukittui jarruistaan ja jouduimme huoltohommiin. Oman lisänsä asiaan toi se, että paikallinen sikatilallinen oli siirtänyt lietettä vuotavalla kalustolla, joten tunkin pystytimme lietteen keskelle. Pientä aromia saimme siitä mukaan.

Yhden kerran miliisi meitä jututti, kun valoissa oli häikkää. Parkeilla ajaminen oli siihen aikaan normaalia, mutta oli vai yksi toimiva valo edessä ja se oli oikealla puolella. Nöyryys oli siinäkin valttia. Me lupasimme tehdä kaikki mitä käskettiin ja matka jatkui päämäärää kohti. Pääsimme perille ihan ongelmitta ja siellä oli talon isännällä hyvin varusteltu verstas, jossa jarrupaloja vähän käsiteltiin ja etupyörä saatiin toiminaan normaalisti. Kun sitten piti lähteä liikkeelle siitä pihasta, niin takaa katkesi jarruputki ja edessä oli taas remonttia. No, ei hätää. Talon vävykokelas, hänkin miliisi, suoritti ihan käsipelillä remontin ja jarrut toimivat moitteettomasti.

Oman lisänsä toi hommaan kauppareissu. Menimme erääseen kauppaan jossain siellä Siinä oli jonoa ulkona ja osittain sisäpuolella. Siellä oli sellainen systeemi, että sellaisia ostoskoreja oli joku määrä ja vain korin kanssa pääsi sisälle Piti siis odottaa, että joku tuli sieltä ulos ja ensimmäinen jonossa sai hänen korinsa. Meidän emäntä keksi hyvän idean. Me emme tarvitse koria ja voimme siis mennä sivusta jonon ohi. Emäntä ja minun kaverini pääsivät ilman ongelmia läpi, mutta kun minä olin joukon viimeisenä, niin eteeni kääntyi hirmuisen iso mies ja osoitti, ettei kannata yrittää ja minä taas nöyränä jäin hänen jälkeensä ja säilyin ehjin nahoin.  

Aamusella olikin sitten tullut talvi ja lunta oli tullut yön aikana. Paluumatka oli hiukan viileää, kun käyttöönottotarkastuksessa ei tullut tarkistettua lämmityksen tehoa. Siestarjoella me tutstuimme sodan muistomerkkeihin. Tuntemattoman sotilaan haudalta oli tuli sammunut. Ehkä kaasu oli loppunut. Siinä oli nähtävissä vielä vanhaa juoksuhautaa ja sankarihaudat olivat siinä vanhan hautausmaan kupeella. Siinä oli myös betonibunkkeri muistomerkiksi muutettuna. Näytti ihan umpinaiselta taisi olla vain betonimöhkäle. Sitten suoritettiin vielä öljy- ja bensatankkaus ja matka oli onnellisesti suoritettu.

Tunnettua oli, että varsinkin katukauppiaat pyrkivät juksaamaan turistiostajaa, jopa ihan hävyttömästikin. Eräs pikkukauppias on jäänyt mieleeni myönteisenä. Halusin ostaa niinsanotun armeijan kellon. Niitä oli eri aselajeille koristeltuja. Pikkukaupassa näin sellaisen ja halusin ostaa sen, mutta kauppias kertoi sen olevan kiinalaisen kopion, joten hän ei halunnut myydä sitä minulle. 

 

Rajojen ylityksiä

Jostain tuli mieleeni vanha elokuva: Hopeaa rajan takaa. Siinä oli salainen retkikunta noutamassa piilotettuja aarteita ”luovutetulta” alueelta. Siinä piti siis ylittää raja vähin äänin luvattomasti molempiin suuntiin. Nimittäin nuo raja-alueet olivat turistille kiellettyä aluetta hyvin pitkään, kunnes havaittiin siinä bisnes. Kun suomalaiset haluavat koluta lapsuutensa raunioita, niin miksi estää? Vain shokki on monilla ollut läsnä, kun ne lapsuuden muistot on kerralla pyyhkäisty pois. Joku kivi on saattanut löytyä ja kaikki se ihana lapsuuden kaunis ja lämmin on haitunut. Herää kysymys, kumpi muisto on säilyttämisen arvoinen? Vai onko traumainen haava vasta umpeutumassa, kun näkee sen, miten lapsuuden maisemaa on kunnioitettu ehkä puskutraktorein? Terijoen ihanat huvilat ikäänkuin huokailevat ohikulkijalle.  Viipuri olisi saneeraajalle aarre. Jospa vielä voisi pelastaa osan sen kansainvälisyydestä ja pulppuavasta ilosta, mutta rakennukset kertoivat, että on totta sanonta: Itku pitkästä ilosta. Ehkä se on ruutia variksille tämä haikailu?

Mihail G:n aika toi mukanaan myös perestroikan ja glasnostin lisäksi heimoveljeyden buumin. Joku vitsaili, että glas nost oli kyllä käytössä jo aiemmin. Silloin sanottiin : Sdarovje ja haukattiin omenaa ja kuivattua savulahnaa päälle. Niinpä itsekkin ylitin rajoja monta kertaa  eri tavoin. Maarajaa ylitettiin ensimmäisen kerran junalla. Vaalimaalla tulivat aseistetut henkilöt , jotka tarkastivat paperimme ja joitakin laukkuja myös. Silloin kaikki oli uutta ja vähän pelottavaakin, kun tiesimme virkamiesten olevan eri maailmasta ja meillä oli ainoa tehtävä sopeutua siihen. Ehkä itse olin keskimääräistä pelokkaampi siihen aikaan.

Joitakin rajan ylityksiä on jäänyt erityisesti mieleen, kun humanitäärisiä säkkejä ja laatikoita kuskasimme pääosin Toksovan seurakunnan avuksi. Siellä oli ankara kirkonsaneeraus ja kaikenlaista apua tarvittiin. Usein oli käytössä Paimiolaisen leipomon pakettivolkkari. Eräänkin kerran tullimies käski avata sivuoven. Kuljettajana toiminut Jukka koitti selittää, että se ovi ei oikein toimi, jos peräovi riittäisi? Tullivirkailija antoi määräyksen: Sitten puretaan kaikki tavarat siihen pihaan tarkastettavaksi. Homma olisi ollut mahdoton toteuttaa, kun auto oli pakattu kattoa myöten, niin emme olisi saanut niitä mahtumaan takaisin. Jukka vastasi, että jos me kuitenkin koitamme avata sitä sivuovea. No, se aukesi ehkä parikymmentä senttiä, joka tyydytti hänet. Olihan hän kuitenkin ihminen, vaikka ei ensinäkemä sitä  kovin kertonutkaan. 

Olihan niissä ylityksissä joskus riskinsä. Palasimme pienellä joukolla joulun alla ja matkaamme laitettiin Suomen ystäville tuotavaksi joulupaketteja. Siinä on aina riskinsä, joka silloin ei tullut tarkemmin mieleen. Olimme saaneet hankkijaltamme Karakul-lammasnahkaiset karvalakit ja mietimme miten se tuominen tapahtuisi kivuttomimmin. Välillä oli listoja asioista joita ei saanut rajan yli tuoda. Siinä oli turkikset, elektroniikkaa ym. Joku jäi ilman samovaaria, kun se lämpövastus tulkittiin elektroniikaksi. Siis karvalakit piti saada kotiin, kun niistä oli säällinen hintakin maksettu. Me muut laitoimme lakit laukkuihin, mutta yksi veli päätti, että päässähän se huomaamattomimmin tulee. Astuimme sitten tullikoppiin sisään. Siellä oli vanha ystävämme Aleksi meitä vastaanottamassa. Ensimmäinen repliikki oli: Haa, paljonko maksoit lakista? Seuraava: Nyt nämä teidän laukkunne ovat minun! No niitä vähän osittain pöyhittiin. Sitten hän sanoi: Nyt mennään repimään autoa! Siellähän oli sitten muutama paketti, joiden sisällöstä ei ollut meillä tietoa. Joten hän oli avannut kaikki. Sytkärillä poltti narut poikki. Me saimme sitten välittää paketit aukirevittyinä. Onneksi jälkikaikuja ei tullut.

Me lomailimme taannoin Tunisiassa. Meno sinne onnistui ihan mukavasti. Palatessa passivirkailija sattui selailemaan passiani. Kun siinä oli muutamankymmentä reissuleimaa Neuvostoliittoon,, niin hän kiinnostui niistä. Hän lähti minun passini kanssa jonnekkin ja viipyi jonkin aikaa. Kerkesin jo miettiä, että miltähän se mahtaisi tuntua, jos en pääsekkään lähtemään pois, mutta vihdoin sain passini ja pääsimme matkustamaan kotiin. On muuten outo tunne, kun joku ottaa itsemääräämisoikeuden hetkeksi pois. Olen kuin toisen ihmisen armoilla. Peukku ylös tai peukku alas, niin satunnaiselta tuntuu silloin.

Elämässämme on sitten vielä yksi raja, joka tekee ylityksestä lopullisen. Kerran elämässäni olen nähnyt, miten ihminen ylittää lopullisen rajan. Hän oli isäni. Näin kuinka hän vetää syvempään henkeä ja puhaltaa viimeisen henkäyksen ja sitten.. hiljaisuus. Sen aistii muutenkin, hän oli siinä äsken vielä, mutta ei ole enää. Vain kuori jäi jäljelle, joka oli palvellut häntä koko elinajan. Nyt se oli tarpeeton hänelle. Hyvästijättö ja luovuttaminen meille jäi jäljelle. Siinä aistii tajuttoman sairaan ihmisen vuoteen vierellä monia asioita. Yksi niistä on se, ettemme sittenkään ole pelastuksen kannalta kovin merkittävässä asemassa toistemme elämässä. Tajuttomuus teki sen, että voi ajatella vain: Ole Herra hänelle armollinen Jeesuksen ristin tähden!