Avainsana-arkisto: raja

Rajajoki

Bussi etenee keinahdellen Kannaksella sallittua turistitietä. Viipurissa on pysähdytty. Katseltu historiallisia paikkoja ja käyty ihmettelemässä berjoshkaa, joka kerää valuuttaa turisteilta. Siihen aikaan sanottiin, että rupla-asiakkaat älkööt vaivautuko. Ihmettelimme siinä samalla rautatieasemaa, joka oli kai identtinen pääkaupungin vastaavan kanssa. Kun sodan kahinoissa rakennusta rikottiin, niin se piti jälleenrakentaa ja siinä oli yksi nurkka, joka asiantuntevasti tunnistettiin aidoksi. Paljon oli tuhoutunut, mutta paljon oli vielä suomalaisten kivimiesten tekemää linnamaista kolossia pystyssä. Vain oudot kyltit ja vanhenevan väestön muoti kertoo: Mikään ei ole niinkuin ennen.

Olemme siis seurakuntamatkalla menossa Kelttoon, Toksovaan tai sitten Pushkiniin. Mukana on joitakin vanhoja viipurilaisiakin, joilla on muistikuvia. Olemme tunnistaneet paikkoja ja Jaakon ollessa puikoissa, saamme Viipurin rautatieasemaa kohti johtavalla kadulla turistioppaan selostuksen: Oikealla näemme Vainikan liikerakennuksen, jota tosin on vähän laajennettu sodan jälkeen. Se on siis puiston laidassa oleva kioskirakennus ja aikanaan sillä paikalla sijainnut rakennus on tuhoutunut täydellisesti.

Kun olemme jättäneet Viipurin taaksemme, joudumme hetken päivittelemään joitakin yksityiskohtia. Olemme nähneet kadun kulkevan hautausmaan läpi ja toisella hautausmaalla on huoltoasema. Ehkä isännällä on oikeutensa? Seuraava asiat tulee eteen kohta ja kuljettajana toimivalle Pentille annetaan tehtävä näyttää meille Rajajoki. Kukaan ei oikein tiedä minkälainen se on, mutta jossain se täytyy olla, kun siellä on ollut Suomen ja Neuvostoliiton tai Tsaarivenäjän välinen raja. Hupsista, tulemme Siestarjoelle emmekä ole Rajajokea havainneet.Päättelemme yksissä tuumin, että se oli varmaan joku niistä isommista ojanteista joita ylitimme. Totuus paljastui, kun olimme Sepon Volvolla ajaneet eri tietä Antreassa käydäksemme. Siellä ylitimme vaatimattoman puusillan ja siinä luki jotenkin ymmärrettävästi: Rajajoki! Vasta sitten muistin, että onhab kartta olemassa. Miksi emme aiemmin rajajokea havainneet? Koska emme kertaakaan bussilla ylittäneet sitä. Rajajoki laskee Siestarjärveen ja siitä laskee Siestarjoki Suomenlahteen.

Näin pitkää aasinsiltaa lähestymme kuuluisinta rajajokea, joka merkitsee jotakin kristitylle! Kyse on siis Jordanista. Mielenkiintoista. Jumala toi kansan siihen ainoaan pätkään, jossa oli joki eli vesieste. Oikealla Genesaretin järvi ja vasemmalla Kuollut meri. Siitä välistä piti kulkea, vaikka maantieteellisesti sen olisi voinut kiertaa kuivin jaloin sekä etelästä, että pohjoisesta. Olisiko kumminkin niin, että Jumala haluaa johdattaa omiaan sellaisten asioiden läpi, joita ei järjellä voi ratkoa? Haluaa uskonvaraisesti ottaa askeleita, joissa ei ole järkeä. Eikä anna meidän kiertää ongelmia, vaan kehottaa käymään niitä vasten. Hän antaa johdatuksen, kun haluamme osoittaa kuuliaisuutta ja uskallamme astua siine virtaavaan veteen. Jos vesi veisi meidät mennessään, niin kuolema olisi kohtalona siellä suolajärvessä. Koetus on siinä pelkäämmekö enemmän epäonnistumista kuin uskomme Jumalan johdatukseen. Luvattu maa on vanhurskaan uskovan paikka elää. Se ei ole vielä taivaselämää, koska taivaassa ei kaadeta Jerikon muureja eikä ketään ympärileikata. Tarvitsee vain astua jalalla eri paikkoihin ja näin saa omakseen paikan, jossa ilo, rauha ja vanhurskaus asuu. Ollaan rohkealla mielellä.

Rajojen ylityksiä

Jostain tuli mieleeni vanha elokuva: Hopeaa rajan takaa. Siinä oli salainen retkikunta noutamassa piilotettuja aarteita ”luovutetulta” alueelta. Siinä piti siis ylittää raja vähin äänin luvattomasti molempiin suuntiin. Nimittäin nuo raja-alueet olivat turistille kiellettyä aluetta hyvin pitkään, kunnes havaittiin siinä bisnes. Kun suomalaiset haluavat koluta lapsuutensa raunioita, niin miksi estää? Vain shokki on monilla ollut läsnä, kun ne lapsuuden muistot on kerralla pyyhkäisty pois. Joku kivi on saattanut löytyä ja kaikki se ihana lapsuuden kaunis ja lämmin on haitunut. Herää kysymys, kumpi muisto on säilyttämisen arvoinen? Vai onko traumainen haava vasta umpeutumassa, kun näkee sen, miten lapsuuden maisemaa on kunnioitettu ehkä puskutraktorein? Terijoen ihanat huvilat ikäänkuin huokailevat ohikulkijalle.  Viipuri olisi saneeraajalle aarre. Jospa vielä voisi pelastaa osan sen kansainvälisyydestä ja pulppuavasta ilosta, mutta rakennukset kertoivat, että on totta sanonta: Itku pitkästä ilosta. Ehkä se on ruutia variksille tämä haikailu?

Mihail G:n aika toi mukanaan myös perestroikan ja glasnostin lisäksi heimoveljeyden buumin. Joku vitsaili, että glas nost oli kyllä käytössä jo aiemmin. Silloin sanottiin : Sdarovje ja haukattiin omenaa ja kuivattua savulahnaa päälle. Niinpä itsekkin ylitin rajoja monta kertaa  eri tavoin. Maarajaa ylitettiin ensimmäisen kerran junalla. Vaalimaalla tulivat aseistetut henkilöt , jotka tarkastivat paperimme ja joitakin laukkuja myös. Silloin kaikki oli uutta ja vähän pelottavaakin, kun tiesimme virkamiesten olevan eri maailmasta ja meillä oli ainoa tehtävä sopeutua siihen. Ehkä itse olin keskimääräistä pelokkaampi siihen aikaan.

Joitakin rajan ylityksiä on jäänyt erityisesti mieleen, kun humanitäärisiä säkkejä ja laatikoita kuskasimme pääosin Toksovan seurakunnan avuksi. Siellä oli ankara kirkonsaneeraus ja kaikenlaista apua tarvittiin. Usein oli käytössä Paimiolaisen leipomon pakettivolkkari. Eräänkin kerran tullimies käski avata sivuoven. Kuljettajana toiminut Jukka koitti selittää, että se ovi ei oikein toimi, jos peräovi riittäisi? Tullivirkailija antoi määräyksen: Sitten puretaan kaikki tavarat siihen pihaan tarkastettavaksi. Homma olisi ollut mahdoton toteuttaa, kun auto oli pakattu kattoa myöten, niin emme olisi saanut niitä mahtumaan takaisin. Jukka vastasi, että jos me kuitenkin koitamme avata sitä sivuovea. No, se aukesi ehkä parikymmentä senttiä, joka tyydytti hänet. Olihan hän kuitenkin ihminen, vaikka ei ensinäkemä sitä  kovin kertonutkaan. 

Olihan niissä ylityksissä joskus riskinsä. Palasimme pienellä joukolla joulun alla ja matkaamme laitettiin Suomen ystäville tuotavaksi joulupaketteja. Siinä on aina riskinsä, joka silloin ei tullut tarkemmin mieleen. Olimme saaneet hankkijaltamme Karakul-lammasnahkaiset karvalakit ja mietimme miten se tuominen tapahtuisi kivuttomimmin. Välillä oli listoja asioista joita ei saanut rajan yli tuoda. Siinä oli turkikset, elektroniikkaa ym. Joku jäi ilman samovaaria, kun se lämpövastus tulkittiin elektroniikaksi. Siis karvalakit piti saada kotiin, kun niistä oli säällinen hintakin maksettu. Me muut laitoimme lakit laukkuihin, mutta yksi veli päätti, että päässähän se huomaamattomimmin tulee. Astuimme sitten tullikoppiin sisään. Siellä oli vanha ystävämme Aleksi meitä vastaanottamassa. Ensimmäinen repliikki oli: Haa, paljonko maksoit lakista? Seuraava: Nyt nämä teidän laukkunne ovat minun! No niitä vähän osittain pöyhittiin. Sitten hän sanoi: Nyt mennään repimään autoa! Siellähän oli sitten muutama paketti, joiden sisällöstä ei ollut meillä tietoa. Joten hän oli avannut kaikki. Sytkärillä poltti narut poikki. Me saimme sitten välittää paketit aukirevittyinä. Onneksi jälkikaikuja ei tullut.

Me lomailimme taannoin Tunisiassa. Meno sinne onnistui ihan mukavasti. Palatessa passivirkailija sattui selailemaan passiani. Kun siinä oli muutamankymmentä reissuleimaa Neuvostoliittoon,, niin hän kiinnostui niistä. Hän lähti minun passini kanssa jonnekkin ja viipyi jonkin aikaa. Kerkesin jo miettiä, että miltähän se mahtaisi tuntua, jos en pääsekkään lähtemään pois, mutta vihdoin sain passini ja pääsimme matkustamaan kotiin. On muuten outo tunne, kun joku ottaa itsemääräämisoikeuden hetkeksi pois. Olen kuin toisen ihmisen armoilla. Peukku ylös tai peukku alas, niin satunnaiselta tuntuu silloin.

Elämässämme on sitten vielä yksi raja, joka tekee ylityksestä lopullisen. Kerran elämässäni olen nähnyt, miten ihminen ylittää lopullisen rajan. Hän oli isäni. Näin kuinka hän vetää syvempään henkeä ja puhaltaa viimeisen henkäyksen ja sitten.. hiljaisuus. Sen aistii muutenkin, hän oli siinä äsken vielä, mutta ei ole enää. Vain kuori jäi jäljelle, joka oli palvellut häntä koko elinajan. Nyt se oli tarpeeton hänelle. Hyvästijättö ja luovuttaminen meille jäi jäljelle. Siinä aistii tajuttoman sairaan ihmisen vuoteen vierellä monia asioita. Yksi niistä on se, ettemme sittenkään ole pelastuksen kannalta kovin merkittävässä asemassa toistemme elämässä. Tajuttomuus teki sen, että voi ajatella vain: Ole Herra hänelle armollinen Jeesuksen ristin tähden!