Avainsana-arkisto: vastuu

Turvallisuusneuvoston sielu

Toinen maailmansota syttyi aikanaan ja runsaan romutuksen jälkeen voittajat kohtasivat Berliinissä ja tervehtivät toisiaan ystävinä. Romua oli tullut kylliksi yhden sukupolven osalle ja niinpä muodostettiin slogan: Ei koskaan enää! Saatiin aikaan YK ja siitä piti tulla sellainen rauhan Sampo, joka ratkaisee asiat oikeudenmukaisesti. Kirkasotsaisesti ajateltiin, että voittajavaltiot ovat kärsimyksillään ja uhrauksillaan käynet läpi sellaisen puhdistuksen, että he yhdessä hoitavat asiat parhain päin. Muodostettiin Turvallisuusneuvosto, jossa on voittajavaltioilla pysyvät jakkarat ja ylivertainen voima, joka on veto-oikeus.  Kukin  voi yksin torjua epäoikeudenmukaisuuden, jota toiset eivät asiassa näe.

Kaikki se, mitä Kansallissosialismi tai Fasismi edusti,Päätettiin kitkeä pois ja julistaa laittomaksi  jopa ihan kaikkia tunnuksia ja tervehdyksiä myöten.  Onnistuiko operaatio? Ilmeisesti ei ihan.  Kun uutta järjestystä Eurooppaan alettiin rakentaa niin siinä tapahtui paljon hyvää, mutta siimeksessä näennäinen hyvä teko olikin suunnitelmissa paria askelta pitemmälle, jonne länsimainen ajattelu ei yltänyt. Berliinin jako vyöhykkeisiin on surullinen sivu rauhan historiassa.

Ilmeisesti ei kukaan Kansainliiton seuraajaksi perustetussa YK:sa osannut ajatella, että Turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet eivät muistaisikaan sanaa: Ei koskaan enää! On siis erikoista, että rauhan rakentajat muuttuvat itse rauhan rikkojiksi ja oikeuttavat tekonsa nostamalla käden veto-oikeuden merkiksi.Monet hyvät aikeet ja toiveet ovat sikäli vajavaisia, että paratiisin käärme löytää tiensä aina jostakin raosta paikalle.

Kun olen katsellut taltiointeja suurten sotilamahtien paraatijuhlista, niin olen ajatellut, että mahtaa siinä tulla kaikkivaltiaas olo. Sadat ja tuhannet ihmiset ovat valmiit paraatipuvun sijasta pukeutumaan sotisopaan ja lähtee käskystä mitä merkilliempiin hommiin. Hommiin, joka on tuhoisaa lajitoverille ihan lähellä ehä vain hakattu metsä aukio erottaa mutta on niin kaukana ja kuitenkin niin lähellä.

Kun kristillisissäkin piireissä paljon puhutaan, ettei nyt enää tarvita vanhanaikaista ajttelua, koska uusi uljan maailma on kuoriutunut ja omaa niin valtavasti tietoa. Onko niin, että olemme sivistyneet ja tulleet esi-isiämme paremmiksi naapuria rakastaviksi. Eikö ole tunnustettava, että syntiinkankeemus ei ole lieventynyt eikä sivistynyt yhtään sen alun jälkeen  Ihminen kykenee kaikenlaiseen, jonka luulimme jo olevan mahdotonta. Kun kaikki olemme kiinnittäneet Ukrainaan huomiomme, onko kukaan tarkkaillut muuta maastoa, jota voidaan nyt muokata suuren tragedian siimeksessä ihan huomaamatta.

Uusi vuosi, mikä muuttuu?

02.01.2022 14:13 – Lauri Lahtinen – Luettu 93 kertaa

Vuosi on vaihtunut ja uusi on sijaan tullut. Vanhanajan Almanakassa oli sanat: Oi , jos vuosi alkava oisi Herran siunaama. Olemmeko odottaneet, toivonet ja rukoilleet siunausta ja jotain uutta uudelle vuodelle. Vai onko niin, että entinen elämä kelpaisi meille ihan hyvin, jos määrätyt ovet avautuisivat ilman rajoitusta. Tämäkin kurimus päättyy aikanaan, mutta miten? Eiköpä meillä ole ollut käytössämme tieteen koko arsenaali emmekä ole hallinneet yhtään aaltoa kunnollisesti.  Tieteen apu ei patoa aaltoja, jos emme osaa tulkita tieteen sanomaa saati elää niiden mukaan. Ohjeet eivät ole olleet vaikeita noudattaa. Kuuraa kouras ja pidä turvaväli, oli erään ruokapaikan resepti. Siihen on lisättävä naamari eli hengityssuojain ja  rokotukset. Nämä toimenpiteet purevat moneenkin tautiin, mutta tämä näyttää olevan askeleen edellä. Miksi me joudumme kärsimään, kun sairaudet syntyvät aina jossain muualla ja tulee sitten tänne. Suomessahan ei ole syntynyt kai yhtään virallista tautia, no onhan Kumlingentauti ja sitten olen kuullut ”Tyrvään taudista”, jonka oireet ovat: Syötättää, juotattaa ja makkoittaa!  Liekkö nyt ihan virallisella tautilistalla, mutta tarttuvuus on kohtalaisen hyvä.

Jos joku olisi toisin uutena vuotena, niin mikä se olisi? Olen tässä mietiskellyt mitä yhtäläisyyttä on Jumalan sanalla ja Corona rokotuksilla. Mieleen tuli hyvin paljon yhtäläisyyttä suhtautumisessa ainakin. Jonkin mielestä ei ole tautia, joten on turhaa rokottaa. Joku toinen ajattelee, että rokotteessa on peräti haitallisia, jos ei tappavia aineita. Joku on ottanut ja todennut, ei tuntunut missään. Osa on omaksunut ja kiittää, että on auttava asia, jonka saa vielä ilmaiseksi. Huomaamme vielä, että tietoa ja ohjeita jaetaan hyvin ristiriitaisesti. Puhutaan jopa asiantuntijapiireissä ristiin rastiin, joten tavallinen rivimies eli henkilö menee sekaisin akselilla pelastava/tappava.  Jos on tarjolla vain kaksi tietä eli tapaa, niin ihmisluonto haluaisi vaikka kuinka pienen polun siihen väliin ja hetken uskoteltuaan alkaa uskoa, että siinä välissä on tie, jota voi ihan hyvin kulkea.

Jos kompuutterit toimivat yhtä hyvin mitä laskutikut aikoinaan, niin BKT on normaalilla tasolla ja   pienen pientä kasvua on aina luvassa. Nytkin vaikka monta asiaa on ollut seis ja huonossa hapessa asiakkaitten puuttumisen takia.  Mitä voimme lapsellisesti päätellä asiain tilasta. Meidän yhteiskunnassamme on paljon turhaa, joka ei anna numerollisesti lisäarvoa. Mentaalinen lienee sitäkin suurempi. Joten tehkäämme päätös tarkkailla itseämme ja siinä sivussa myös muuta rahvasta: Mikä on ensimmäinen hyökkäyksemme kohde, kun rajoituksen muurit ovat kaatuneet. Onko tulos viihteeseen vai sielun tarpeisiin kohdistuvaa.  Älköön kukaan tappako sieluaan nälkään, jos kaipaus herää. Tehkäämme laupeutta itsellemme ja niin opimme tekemään sitä myös toisille tarvitseville. Siunausrikasta uuttavuotta Raamatun ja seurakuntaelämän puitteissa toivon ja toivotan kaikille

Kirkon työt!

Jostain ponnahti silmilleni sanat: Kirkon työt, ei juuri tässä muodossa mutta tätä tarkoittaen. Nyt olisi hyvä käydä keskustelu siitä, minkälaiseen työhön ihminen itsensä antaa, kun ottaa vastaan pappisvihkimyksen. Kuka on hänen työnantajansa? Palkanmaksajan me kai tiedämme.

Minä olen tehnyt duunini Merivoimissa. Kun sinne aikanaan pyrin, en tiennyt kovin tarkkaan mitä se on. Palkanmaksajan tiesin ja senkin, ketä pitää totella. Pääosa oli ihmissuhdetyötä jota jokainen teki tavallaan, mutta sääntöjen puitteissa. Sotilas joutuu joskus myös toimimaan ihmishenkien kanssa, mutta Luoja on suonut rauha aikoja, joten se puoli ei korostunut. Mitä kaikkea sitten sodan oloissa ihminen pystyy tekemään, on hämmästyttävää miten kaukana ihmisyydestä monilla maailman kolkilla paljastuu. Joukkomurhia ja raiskauksia, koska sekin on ase vaikka en sitä ymmärrä. Poikkeusoloissa olen kieltäytynyt jonkin tehtävän suorittamisesta, josta olisi seurannut sotaoikeus, jos ei päälliköllä olisi ollut myötätuntoa.

Nyt siis olimme hetken kirkon työnkuvassa. Minkälaiseen kaitsentaan eli ohjaukseen ihminen sitoutuu antaessaan lupauksiaan? Voiko hän laittaa valtakirjansa kaappiin ja muodostaa itse itselleen työnkuvan tai toisaalta, voidaanko määrätä toimituksiin, jotka ovat omaatuntoa rasittavat. Voidaanko lainsäädännöllä poistaa omantunnon rooli ihmisen elämästä niin, että Jumala sitoutuu katsomaan läpi sormien asioita, jos ajattelemme omantunnon olevan Jumalan ääni ihmisessä.

Kysymykseni kuuluu: Onko kirkko vain tätä aikaa varten ja haluaa tehdä  siitä ihmiselle niin hyvää kuin mahdollista. Jatkokysymys kuuluu: Onko näillä kirkolliskokouksen pohdinnoilla ikuisuusnäkökulma, eli kuuluuko kirkon toimintakenttään vieläkin ihmisen pelastus?

Nielemisen autuas harjoitus

Joskus oli armaassa isänmaassamme aika, jolloin kommunikoitiin suomeksi. Puhuttiin suomeksi ja laulettiin suomeksi niin, että sanomasta sai selvää. Kuitenkin siinä rinnalla on ollut myös vaikenemisen kulttuuri. Siitä kertoo ehkäpä Severi Suhosen laulu, jossa on muunmuassa sanat: Parempi on sanojansa siästellä eikä kaikkia ilimoille piästellä. Kun nyt olemme sisäisen yhteenoton sataa vuotta juhlivinaan, niin näyttää olevan vaikeaa päättää miten sitä voidaan juhlistaa? Sanotaanko asiat niinkuin ne on, vai ojennammeko ystävän kättä sovinnon merkiksi ja toteaisimme, että paljon tapahtui mitä ei pitänyt tapahtua, mutta emme voi enää mitään. Tällä alueella on paljon vaikenemisen kulttuuria, mutta se saattaa olla vain pintävärettä ja siellä pinnan alla edelleen veriset haavat avataan montakertaa vuodessa salaisemmin, kahden, tai kolmen kesken. Sitten on myös se näkökulma, että perimätiedolla ja totuudella voi olla isokin ero..

Ihan näinä päivinä mieleeni tuli tuo nieleminen. Kun olen sivusta seurannut avioliittoleiritystä ja todennut sen auttaneen monia, jopa niin, että sinne on päästävä toistamiseen. En itse omaa kokemusta, mutta olen ymmärtänyt, että siellä keskustellaan ja avataan niitä mtunnelukkoja ja tunnistetaan asioita ja lähes pyhyyden rajalle avataan itseä kumppanin katsottavaksi. Onko niin, että vain kotoa poissa ihminen on sen verran irti arjesta, että voi avautua ja voi myös perehtyä kumppanin sisimpään. Jos suhde on tasapuolinen niin, ettei ole alistussuhdetta, niin äärimmäinen avoimuus voi olla hyvä asia. Jos kumminkin yleensä mies on harjoittanut vaikenemisen kulttuuria ja sitten pitäisi avautua, josta ei ole mitään kokemusta eikä välttämättä sanojakaan, niin se voi olla kauhistus. Toisaalta siitten, jos saa kuulla sellaista mistä ei ole ollut pientäkään aavistusta, se voi olla shokeeraava ulostulo. Aina on ollut hyviä ja myös huonosti onnistuneita parisuhteita eli avioliittoja. Jopa siihen asti, että toinen on elänyt paratiisissa ja toinen helvetissä.

Miten sitten voi soveltaa autuasta nielemistä arkisessa avioliitossa? Kun isot asiat on tehty ja on siirrytty kolmanteen vaiheeseen elämässä. Tapahtumat eivät yleensä ole merkittäviä, mutta närää aiheuttavia hetkiä saattaa tulla. Joskus se on kuin syömään käskisi, kielelle herahtaa mehevä juttu. Sen pitäisi nyt antaa tulla. Jos olemme oppineet kinaamaan eli riitelemään taidollisesti, niin me tiedämme mikä saa toisen suuttumaan, jos yleensä saa. Kun käytämme järeimpiä aseitamme, voimme voittaa taistelun, mutta häviämme sodan. Siksi yleensä Pyhä Henki voi antaa uskovalle ne vaihtoehdot: Nielaise tai oksenna! Joku nuri veli lanseerasi termin: Joskus tulee oksennuksia! Hän tarkoitti ärtsyjä reaktioita asioihin. Oksennus ei yleensä tee hetkestä rakastettavampaa vaan tulee sotkua ja löyhkää. Kun siis haavoittava sana tulee kielelle, niin terve harkinta antaisi neuvon: Nielaise niin se poistuu luonnollista tietä, eikä tarvita katumusharjoituksia. Tämä sama kaava sopii myös muuhun inhimillisen elämään, jos yhteinen pyrkimys on samaan päämäärään pääsy. Joskus päämäärät erkanevat niin kauaksi, että erkaantuminen on välttämätöntä ja silloin harjoitetaan oksentamista ylenaikaa, jota toivottavasti myöhemmin kadutaan.

Vallatonta mutinaa vallasta

Piti oikein kysyä kuukkelilta, että mitenkäs se itsenäistyminen oikein syntyi. Hallitus teki päätöksen ja julisti Suomen itsenäiseksi. Kun määrätty viranhaltija luki julistuksen eduskunnassa, joka piti kuunnella seisomaan nousten, niin osa istui julistuksen aikana. Varsinainen eduskuntakäsittely oli sitten jälkeenpäin ja asia hyväksyttiin äänestyksessä 100/88. Istujien senaikainen ajatusmaailma jää kai meille mysteeriksi, jos emme rohkene tehdä johtopäätöksiä julistuksen seurauksista. Jokainen itsenäisyysjulistus saa aikaan asioita. Israel koki ensimmäisen sotansa heti, kun julistus oli tehty ja ilmeisesti ympärysvallat tarvitsivat julistuksen, että sai hyökätä valtiota vastaan eikä tullut oloa, että ollaan kuin mummojen käsilaukkuja ryöstämässä.

Kun Parviainen laittoi blokin vallan vahtikoirasta ja se herätti jotain kaikuja pääkopassani, päätin kirjoittaa oman blokin aiheesta, ettei toisen ihmisen hyvä tarkoitus tulisi sössittyä. Mitä meidän on hyvä huomata itsenäistymisestä? Hallitus pelasi uhkapeliä. Julisti ensin ja haki laillisuuspohjan jälkeen. Mitä demokratia olisi vaatinut? Eduskuntakäsittelyn ja varmasti nykyisen ymmärryksen mukaan myös kansanäänestyksen. Tähän menettelyyn olisi siis mennyt kuukausia aikaa, jolloin isäntämaa olisi voinut täydentää kasakkajoukkoa niin, ettei äänestystä olisi tarvinnut pitää.

Näyttää siltä, että vanhanajan päättäjille Isänmaan asia on ollut kallis ja siksi on kyetty ottamaan henkilökohtaisia riskejä. Voimme ajatella vaikkapa presidentti Risto Rytiä. Hän laittoi oman tulevaisuutensa alttiiksi Isänmaan edun vuoksi. Jos hän olisi laittanut ajatuksensa lausuntokierrokselle, niin tietääkö kukaan missä olisimme? Mikä mahdollisti tämän asenteen? Heille oli varmaan koti, uskonto ja Isänmaa olivat luovuttamattomia suureita. Eli he toimivat Jumalan avulla yhteiseksi hyväksi.

Suomessa on kansanvalta, jota käyttää valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Ajatus on hieno. Edustaja on äänestäjiensä ääni asioiden käsittelyssä. Jokainen edustaja istuessaan siihen tuolille ja painettuaan läsnä-näppäintä on äänestäjiensä summa. Hän on kai virallisesti ainoastaan oman omantuntonsa ja järkensä sekä äänestäjien toiveiden toteuttaja. Aivan oikein on ollut ajatella siten, että samaa tarkoittavat edustajat ajavat asiaa yhteisesti. Tämä on jalo ajatus, mutta se onkin saanut käänteisen merkityksen myös jota sanotaan ryhmäkuriksi. Miten vapaata itsenäistä edustajaa voi joku toinen kurittaa jotenkin väärän mielipiteen takia? Edustajan tehtävää on sanottu luottamustoimeksi. Jos koko eduskunta on luotettavuuden perusteella koottu, niin mihin tarvitaan niin laajat valvontakoneistot, jotka joka asiaan nykyisin tarvitaan? Mistä asiasta tahansa puhutaan, niin ensimmäiseksi huolenaiheeksi nousee: Kuka valvoo ja miten valvotaan?

Median täytyy saada kaikesta tieto ja pitää julkaista asiat, joista vasta alustavasti suunnitellaan. Jotenkin tulee mieleen kuva lasiseinäisestä wc-tilasta. Onko tultu nyt siihen, että mikään ei voi toimia pienemmällä julkisuudella, kun luottamusta ei enää näytä olevan. Vai onko todella käynyt niin, ettei vakaumusta enää ole sillä tavalla miten aiemmin oli? Lakialoite täytyy olla kuin pitkiin tynkiin karsittu tammipölkky, että jokainen taho saa höylätä siitä pois osansa ja lopuksi jää jäljelle torso, josta kukaan ei tyukkää. Ilmeisesti myös ministereiden täytyy tehdä raflaavia avauksia, että edes joku tavallinen asia menisi kohun siimeksessä läpi.

Höplä

Rukouspiirireissulla teemme viikon ostokset palatessa. Matkan varrella on halvaksi luokiteltu liike ja toinen vähän ”hienompi”. Saimme tulla informoiduksi, että joissakin asioissa halpuus on myytti, joka ei pidä paikkaansa. Lapsuudessa opin sanaparin: Vedettiin höplästä! Minulle selkeää totuutta, mutta ymmärtääkö tämän ajan ihminen vielä tarkoituksen? Toinen versio tai toinen ja kolmas sanoo: Vedettiin huulesta tai vedettiin nenästä. Paras on kuitenkin höplä. Voiko höplä venyä, kun siitä vedetään ja miten pitkäksi se voi venyä? Ehkä olen keksinyt pari uutta ikuisuuskysymystä, johon pitäisi saada määrärahaa ja muutama tutkija tutkimaan asiaa, josta tulee aikanaan nollatulos. Meillä tuli siis höplästä vedetyn olo, kun sitten köröttelimme kotiin Härkämäkeen.

Sekin vielä, että Turussa on Härkämäki ja ihan vielä Härkämäen tie, mutta näillä ei ole keskenään mitään yhteyttä. Jos laittaa navikkaan pelkän Härkämäen, niin voi joutua ihan minne tahansa.
Todella ikävä asia on nykyisin siinä, että rehellinen ihminen ei osaa varautua, vaan tulee vedetyksi höplästä. Vanheneva pariskunta päätti ostaa asunnon, kun se tuli mahdolliseksi. Saunomisesta nauttiva mies ihastui hienoon saunaan, jossa oli lauteet todella hienosti valmistetut hyvästä materiaalista. Muuton jälkeen yllätys oli melkoinen, kun lauteet olivat vanhentuneet noin sadan vuoden verran edellisestä katsannosta. Näkökykyysi ei ole siis luottamusta, voit saada ihan muuta kuin mistä olet tehnyt tarjouksen. Pitäisi olla kavereita mukana ja kaikki pitäisi kuvata yksityiskohtaisesti.

Eräs ruokalan emäntä kahvitti meidät, kun olimme Suomenlinnassa kurssilla. Hän kertoi Egyptin tuliaisistaan. Hän oli lomaillessaan siellä ihastunut kamelisatulaan, joka oli kuin nahkapäällysteinen jakkara. Hän valitsi muistaakseni ruskean ja ihan kädestä pitäen näytti myyjälle minkä hän haluaa ostaa. Perin kohtelias myyjä halusi paketoida sen valmiiksi paluulentoa varten. Rouva sai pakettinsa ja kohteliaasti kiittelivät toisiaan, olihan toive toteutunut. Paitsi, että paketista kuoriutui kotona musta ja ihan erilainen kapistus. Höplähommaa sekin.

Aikanaan joku kulttuurilehti julkaisi artikkelin Viru-hotellin rakentajasta, joka löysi elämänsä ihastuksen Tallinnasta ja rakkaus roihahti ihan vihille asti. No, työ päättyi aikanaan ja rakennusmies palasi yksin kotiin, kun siihen aikaan ei sieltä päässyt Suomeen vain laivalippua ostamalla. Pyhä byrokratius tarvitsi osansa. Sekin aika koitti, että laivarannassa tuore aviomies sai vastaanottaa nuorikkonsa meren takaa ja sai kuulla heti, että se on eron paikka ja aviomiehen omaisuus lasketaan ja otetaan siitä vaimon osuus ihan tyystin irti. Melkein tulee mieleen, että osa Satumaan sanoituksesta piti paikkansa. Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa. Varmaan miehellä oli höplästetyn olo.
Jotenkin istuu päähän ajatus: Prempi on kärsiä kuin tehdä vääryyttä. Oikein tehtyjä asioita ei tarvitse jälkeenpäin katua.

Minä olin alaston…

Jotenkin mieleni tarttui tähän raamatun kohtaan ja aloin ajatella jokaista kohtaa erikseen epämääräisessä järjestyksessä. Raamatussa ei kerrota, että Jumala olisi luonut Aatamille frakkia tai Eevalle laahusleninkiä. Sitten, kun alastomuus paljastui, niin tehtiin ensimmäinen veriuhri ja eläimeltä otettiin nahka alastomuuden peitteeksi. Alastomuus on siis käärmeen mielen istuttama ajatusmalli ihmisen päässä. Luonnollinen alastomuuskin on kokenut useita erilaisia ilmenemismuotoja äärimmäisestä häveliäisyydestä äärimmäiseen julkeuteen.

Vanhatestamentti on hyvin ehdoton joissakin asioissa. Esimerkkeinä voidaan pitää Nooan telttailua ja Daavidin tanssahtelua. Yksi mielenkiin toinen asia oli alttari, jota ei saanut rakentaa korokkeelle, jossa olisi portaita. Olisiko niin, että kansan tasosta ylemmäksi nousevalla olisi vaara, että hänen helmansa ei peittäisi peitettäväksi tarkoitettua. Nämä eivät ehkä kuitenkaan tarkoita Jeesuksen sanaa: Minä olin alaston…

Osaltaan se merkitsee sitä, että ihmisten joukossa on vaatepulasta kärsiviä, joilla ei ole yhtään kelvollista vaatekertaa ja meillä monilla on sadan vuoden tarpeiksi, jos muoti ei vaihtuisi. Mieleeni tulee vuosien takaa tilanne, kun olimme pakkaamassa vaateavustuksia säkkeihin toimitettavaksi humanitäärisenä apuna. Käteeni osui pienet lenkkarit, jotka suomalaisittain olisivat olleet roskiskamaa. Kysyin tilanteen johtajalta laitanko mukaan vai heitänkö pois. Mies otti lenkkarit käteensä ja mietti tovin, sitten hän sanoi: Nämä ovat kuitenkin paremmat, kuin jos ei ole mitään!! Olin sitten samaa mieltä.

Ehkä tärkein ulottuvuus pitää vielä käsitellä. Jeesus asuu uskovissaan! Niissäkin, jotka kompuroivat! Kun saan tietää jotakin veljestä tai sisaresta, ja alan levittää juttuja parhaille kavereilleni olisinko silloin riisumassa häntä niin, että hänen häpeänsä olisi kaikkien nähtävillä? Vai olisiko toinen tie? Kuulen kaveriltani jonkin asian, voisinko yhdessä sopien päättää pitää asia mahdollisimman pienellä piirillä, että kompastunut saisi rauhassa miettiä ja tehdä parannusta asiasta niin, ettei häntä ole kaikkien silmissä leimattu ja häpäisty. Monissa ratkaisuissa auttaa, jos laittaa itsensä eri rooleihin, miten toivoisin asioitani käsiteltävän.

Valta ja vastuu

Ukraina on Euroopan vilja-aitta! Näin luettiin maantiedon korjasta minun kouluaikanani. Silloin oli kaikki toisin. Suomella riitti rahat järestää olympialaiset. Se oli Tuhkimotarina, joka antoi ymmärtää, että tehdyt ratkaisut olivat olleet oikeita ja vallanpitäjät kantaneet vastuunsa oikein. Siihen aikaan Ukraina oli osa suurempaa imperiumia ja vasta myöhemmällä iällä sain tietää, että Ukrainalla oli YK:n puitteissa omaa edustusta. Ilmeisesti oli ukraina sellainen liikkuva osa, joka on mekanismissa tarpeen. 

Nyt me seuraamme Ukrainan kamppailua elämästään. En ihan voi sanoa, että se olisi kuolinkamppailua,, vaikka siinä niitäkin piirteitä on. Perestroika antoi liekanarua joissakin tapauksissa ehkä liiaksi, vaikka sen piti antaa pehmeä ja miellyttävä julkikuva vapauden koittamisesta. Baltia livahti heti, kun silmä vältti, toiseen foorumiin. Sitä vielä voitiin sietää, kun se muistiuttaisi samaa symboliikkaa, jota Suomi hyvänä naapurina on merkinnyt.

Aikanaan lähetettiin kutsuttuna valtuuskunta neuvottelemaan Stalinin ja Molotovin kanssa asioista, jotka olivat kohtalokkaita. Heillä oli valta neuvotella, mutta piti muistaa san tuoma vastuu. Jos neuvottelu on reilu ja ongelmat ratkaistavissa, niin hätä ei ole niin suuri. Jos neuvottelee kiristäjän kanssa, ei koskaan tiedä mihin se päättyy. Nyt näyttäisi siltä, että Ukrainaa on kohdannut tilanne, jota ei ole mahdollista neuvotella järjen rajoissa.

Me voimme jälkiviisauden innoittamina kysyä: Oliko vaaditut rajantarkistukset sellaisia, että se olisi taannut rauhan? Olivatko neuvottelijat haltioituneita vallastaan ja unohtivat mahdolliset seuraukset? Tekevätkö ihmiset järjettömiä ratkaisuja vallan ja vapauden aatteen juovuttamina?

Meillä on menossa epäselvä neuvottelutilanne: Jumala ja ihmiskunta. Elikkä tässä on monta kerrosta: Jumala ja kristikunta. Jumala ja Luterilainen kirkko Suomessa.  Ovatko neuvotteluyhteydet vallan katkenneet ja rajoja siirrellään vapaasti, keskenämme riidellen? Miten siirretään, mihin suuntaa ja miten paljon. Valtaa tuntuu olevan rajattomasti, mutta missä on vastuu? Jos valitsemme väärän metodin, me kaikki kärsimme, vaikka yksityisinä henkilöinä olisimmekin eri mieltä. Tästäkin syystä kristikunnan olisi syytä mennä yhhtenä miehenä polvilleen ja rukoilla, että Jumala vielä kuulisi meitä. Antaisi hedelmättömälle puulle aikaa. Antaisi anteeksi sellaisen hengellisyyden, joka tallaa suojelevat arvot maahan. Arvot, jotka Hän itse on antanut.