Avainsana-arkisto: yhteys

Nielemisen autuas harjoitus

Joskus oli armaassa isänmaassamme aika, jolloin kommunikoitiin suomeksi. Puhuttiin suomeksi ja laulettiin suomeksi niin, että sanomasta sai selvää. Kuitenkin siinä rinnalla on ollut myös vaikenemisen kulttuuri. Siitä kertoo ehkäpä Severi Suhosen laulu, jossa on muunmuassa sanat: Parempi on sanojansa siästellä eikä kaikkia ilimoille piästellä. Kun nyt olemme sisäisen yhteenoton sataa vuotta juhlivinaan, niin näyttää olevan vaikeaa päättää miten sitä voidaan juhlistaa? Sanotaanko asiat niinkuin ne on, vai ojennammeko ystävän kättä sovinnon merkiksi ja toteaisimme, että paljon tapahtui mitä ei pitänyt tapahtua, mutta emme voi enää mitään. Tällä alueella on paljon vaikenemisen kulttuuria, mutta se saattaa olla vain pintävärettä ja siellä pinnan alla edelleen veriset haavat avataan montakertaa vuodessa salaisemmin, kahden, tai kolmen kesken. Sitten on myös se näkökulma, että perimätiedolla ja totuudella voi olla isokin ero..

Ihan näinä päivinä mieleeni tuli tuo nieleminen. Kun olen sivusta seurannut avioliittoleiritystä ja todennut sen auttaneen monia, jopa niin, että sinne on päästävä toistamiseen. En itse omaa kokemusta, mutta olen ymmärtänyt, että siellä keskustellaan ja avataan niitä mtunnelukkoja ja tunnistetaan asioita ja lähes pyhyyden rajalle avataan itseä kumppanin katsottavaksi. Onko niin, että vain kotoa poissa ihminen on sen verran irti arjesta, että voi avautua ja voi myös perehtyä kumppanin sisimpään. Jos suhde on tasapuolinen niin, ettei ole alistussuhdetta, niin äärimmäinen avoimuus voi olla hyvä asia. Jos kumminkin yleensä mies on harjoittanut vaikenemisen kulttuuria ja sitten pitäisi avautua, josta ei ole mitään kokemusta eikä välttämättä sanojakaan, niin se voi olla kauhistus. Toisaalta siitten, jos saa kuulla sellaista mistä ei ole ollut pientäkään aavistusta, se voi olla shokeeraava ulostulo. Aina on ollut hyviä ja myös huonosti onnistuneita parisuhteita eli avioliittoja. Jopa siihen asti, että toinen on elänyt paratiisissa ja toinen helvetissä.

Miten sitten voi soveltaa autuasta nielemistä arkisessa avioliitossa? Kun isot asiat on tehty ja on siirrytty kolmanteen vaiheeseen elämässä. Tapahtumat eivät yleensä ole merkittäviä, mutta närää aiheuttavia hetkiä saattaa tulla. Joskus se on kuin syömään käskisi, kielelle herahtaa mehevä juttu. Sen pitäisi nyt antaa tulla. Jos olemme oppineet kinaamaan eli riitelemään taidollisesti, niin me tiedämme mikä saa toisen suuttumaan, jos yleensä saa. Kun käytämme järeimpiä aseitamme, voimme voittaa taistelun, mutta häviämme sodan. Siksi yleensä Pyhä Henki voi antaa uskovalle ne vaihtoehdot: Nielaise tai oksenna! Joku nuri veli lanseerasi termin: Joskus tulee oksennuksia! Hän tarkoitti ärtsyjä reaktioita asioihin. Oksennus ei yleensä tee hetkestä rakastettavampaa vaan tulee sotkua ja löyhkää. Kun siis haavoittava sana tulee kielelle, niin terve harkinta antaisi neuvon: Nielaise niin se poistuu luonnollista tietä, eikä tarvita katumusharjoituksia. Tämä sama kaava sopii myös muuhun inhimillisen elämään, jos yhteinen pyrkimys on samaan päämäärään pääsy. Joskus päämäärät erkanevat niin kauaksi, että erkaantuminen on välttämätöntä ja silloin harjoitetaan oksentamista ylenaikaa, jota toivottavasti myöhemmin kadutaan.

Rakkaus kaksi

Jossain julkaistiin kuvapari toivomuskaivosta. Siinä nuori nainen heitti kolikon ja toivoi samalla ominaisuuksia itsellen, joita miehet eivät voi vastustaa! Seuraavassa kuvassa oli Harley Dawidson jalkatuen varassa siinä kaivon edessä. No, vitsiksihän me tämän ymmärrämme, miehetkin? Minullakin oli aikoinaan moottoripyörä. Se oli Jawa 125 eli satapiikki pyörä. Ostin sen Tapereelta sukulaismieheltä. Noutomatka Teuvalta meni yöbussilla ja olin sitten aamuntunteina perillä. Siellä se armas jawani seisoi autiolla parkkialueella. Minulla oli tavalliset kesävaatteet päällä, ensikertalainen on kaikessa ensikertalainen. Eikun polkemaan pyörää käyntiin ja menoksi. Melko pian kyllä selvisi pelin henki ja se oli viilentää rakkaussuhteeni heti kärkeen. Välillä piti pysäyttää ja juoksuttaa pyörää siitä sivulta. Sitten tuli koettelemus. Ketjut katkesivat. Oli aamu siitä seitsemän paikkeilla. Ihminen viluissaan keskellä ei mitään ja pyörän ketjut poikki. Ajattelin, että loppu menee nyt sitten näin, mutta Kaitselmus oli pykännyt siihen ihan muutaman kymmenenmetrin päähän sellaisen nyrkkipajan ja lähettänyt kaksi ukkoa sinne heti aamusella. Siinä hetken ihmettelimme ja sain ketjut yhtenäisiksi ja pääsin lopulta perille kotimökille. Kiitollisena muistan heitä, vaikka en tiedä heidän nimeään, enkä tiedä edes missä pitäjässä olimme. He olivat enkeleitä minulle.

Tämä on melkein kuin rakkauskertomus. Elämä antaa joskus kylmää kyytiä, joskus tarvitaan ulkopuolista apua, että matka voi jatkua. Sekin tarina päättyi aikanaan joidenkin osien pettämisen takia. Mitä kaikkea ihminen voikaan rakastaa? Lähes mitä tahansa. Ihminen voi rakastaa myös orjuuttajaansa. Korean niemimaalla on hyvä esimerkki siitä miten kansa rakastaa keskimääräistä hulppeampaa elämää elävää johtajaansa. Tottakai hänelle kuuluu sellainen, kun hänen kädessään on kaikkien elämä ja hyvinvointi. Joku saattaa muistaa vielä Papa Sontsen, joka oli armas isä monelle ja surun itkut olivat ihan aitoja. Ehkä styränkiä on helpompi kestää, jos rakastaa häntä?

Jumalan rakkautta ei siis oikein enää ymmärretä niin valtavana kuin se on! Nyt on esitettävä kysymyksiä, joiden vastaukset ovat olleet ainakin tuhat vuotta selviä. Kuka Jeesus oikeasti oli? Mitä on synti? Miksi me olemme täällä? Näyttää siltä, että lukemalla Vanhaatestamenttia lopusta alkuun, niin saamme nähdä kehityksen Jeesuksesta tähän päivään. Kaikki palaa Aabrahamiin ja hänkin lakkaa kuulemasta Jumalan puhetta.
Nykyistä rakkautta on siis värkätä kahdesta tavallisesta avioliitosta yksi taivaallinen ja jakojäännökset etsiköön oman tiensä. Jossain tapauksessa sanottiin: Jos kerran ihmiselle tulee sellainen tilaisuus vain kerran elämässään, niin toki siihen täytyy tarttua.
Suomi ja N-liitto olivat lähes rakkaussuhteessa, koska päämiehet olivat kavereita. vitsinä kerrottiin ehdotusta, että koko raja voitaisi poistaa, mutta se tyssäsi siihen, että meän päämies jo ikääntyneenä ei katsonut jaksavansa niin suuren valtion päämiehenä. Tästä tuli mieleeni Jumalan valtakunta ja maailmanvaltakunta. Joh 3:16 kertoo, Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan. Kuuuluuko meidänkin rakastaa maailmaa niin, että raja näiden valtakuntien väliltä vallan poistetaan? Kun sitten raja on poistettu, niin voidaan esittää kysymys: Menikö Jumalan valtakunta kaikkeen maailmaan? Vai tuliko maailmanvaltakunta Jumalan valtakuntaan? Tästä voi tehdä ihan käytännön kokeen: Jos laitamme paperille kaksi vesiväriläiskää. Toinen on sininen ja toinen on keltainen, sitten yhdistämme ne jostain kohdasta, niin mitä tapahtuu? Siihen alkaa muodostua vihreä alue. Siinä on vain se ongelma, että kumpikaan ei tunnusta sitä väriä ihan omakseen ja vihreä ihmettelee!

Mieleeni tulee kirjoituspöytämme, joka oli huonon näköinen ja päätimme maalata sen. Kompromissiksi tuli ruskea, josta kumpikaan emme pitäneet. Vain inhotuksesta olimme samaa mieltä. Eräänä pääsiäisenä Pilatus ja Herodes tulivat ystäviksi. He olivat kamppailleet vallasta siihen asti, kunnes he alkoivat ristiinnaulita Juutalaisten kuningasta. Silloin he ystävystyivät. He eivät enää kilpailleet vallasta, vaan halusivat poistaa heitä kumpaakin uhkaavan alamaisuuden Juutalaisten kuninkaalle. Kumman tai kenen kavereita tahdomme tänään olla: Herodeksen ja Pilatuksen vai Juutalaisten Kuninkaan?? Tässä ratkaistaan rakkauden laatu!

Ystävänpäivä

Onpa hieno juttu, että on keksitty tämä ystävänpäivä! Silloin saamme muistaa ystäviämme sekä henkilöitä, joiden muistaminen on velvollisuus. Voimme lausua hyviä sanoja somen kaikilla sektoreilla, jotka olemme ottaneet haltuun. Ihmisten elämänkaaret kohtaavat, jotkin kaaret yhdistyvät elämänikäisiksi ystävyyssuhteiksi. Joku hipaisee hetken. Muistan vuosikymmenien takaa, kun joku sanoi: Ystävyys päättyy silloin, kun se ei enää anna kummallekkaan mitään.

Olisipa elämä niin simppeliä kuin se oli määräaikaisen avioliiton solmimisessa. Sinänsä huono esimerkki, koska siinä on kyse liittosuhteesta. Kun ystävyys on jauhoksi tahkottu, niin se olisi kätevää, jos sen saisi pussittaa hyllylle ja unohtaa sinne. Kuitenkin joskus joutuu tilanteeseen, että joku ilmenemismuoto jää päälle senkin jälkeen, kun käytännön merkitys on loppunut. Meillä monella on perheen hallussa lista henkilöistä ja perheistä, joille on syytä lähettää joulukortti, vaikka käytännön yhteys on hiipunut jo kauan sitten. Olisiko se epäitsenäisyyttä, ettei saa lopetetuksi, vai onko sittenkin alitajunnassa joku tuulahdus vanhoista hyvistä ajoista, kun kahvi ja pulla maistui samoissa kahvipöydissä.

Me ihmiset olemme niin yksilöllistyneet, että emme avaudu kenelle hyvänsä eikä siis ystäväksi voi kutsua ketä hyvänsä. Mistä tämä kertoo? Mielestäni se kertoo ilmanvallan hallitsijan menestyksellisestä kampanjasta. Yksi nimi on hajalleen heittäjä. Heittää hajalleen kansakuntia riitautumaan sisäisesti. Heittää hajalleen puolueita, jokaisella on oma oppositionsa. Heittää hajalleen seurakuntia, saadaan ahaa-elämys jota on ehdottomasti toteutettava, kun ei mene läpi, pannaaan lusikat jakoon. Heittää hajalleen perheitä ja sukuja. Kaikki rajat rikkovaa rakkautta ihaillaan, koska vain kerran elämässä tulee se todellinen tilaisuus ja liittosuhteesta huolimatta odotetaan prinssiä tai prinsessaa, jonka takia voi hajottaa koko oman ja puolisonsa maailman. Lopulta voi käydä niin, että kukin viettää yksiössään some-elämää ilman paljonkaan kontaktipintaa reaalielämään. Silloin hajalleenheittäjä on saavuttanut voittonsa.

Yhteyden etsiminen tänä ystävänpäivänä olisi se mitä Herramme haluaisi meidän harjoittavan.