Leningradskaja oblast i Sovjetski-Karelia tulivat pienesti tutuiksi eräässä elämäni vaiheessa. Siellä oli paljon ihania mummoja joiden kanssa oli hyvä huastella. Ryypätä tsaijjua ja syyvvä leivonnaisia. Monesti sai kuulla: Syökäit, syökäit älä häppeile! Keskustelut pyörivät paljolti elämänkokemuksissa. Niissä olikin paljon ammennettavaa. Yhtenä osana olivat enkelikokemukset. Enkelit eivät olleet siivekkäitä ja hohtavan valkoisia vaan tavallisen ihmisen näköisiä ja erityisesti kuhunkin tilanteeseen sopivia. Milloin tyttö eksyi marjasuolle, silloin enkeli oli oman mummon tapainen, joka sanoi: Eiköhän lähdetä kotiin ja hän ohjasi ihan oikeaan paikkaan. Joskus hän oli turvallinen upseeri, kun turvattomat alaikäiset tytöt itkivät Moskovassa asemalla. Piti päästä Pietariin, mutta lippu uupui.

Eräänä päivänä palasimme kauppareissulta. Meillä on tapana käydä useasti vain kerran viikossa ostoksilla, joten ostettavaa kertyy. Ajoin pihaan raskaan kassikuorman kanssa. Heti vaikutti siltä, että asiat eivät ole ihan kohillaan,kun alaoven ikkunaa oli käsitelty raaoilla kananmunilla. Kun sitten pääsimme kasseinemme ala-aulaan saimme kuulla nuorehkolta mieheltä, että hissi ei toimi. Asumme kahdeksannessa asuinkerroksessa. Heti alkoi tuntua näköalat syntiseltä ylellisyydeltä. Itselleni tuli mieleen, että elävänä en ylös pääse, mutta pakko yrittää. Lähdimme etenemään todella hitaasti. Aulassa tapaamamme mies tarjoutui auttamaan ja hän kantoi painavimmat kassimme ovelle asti. Kun availin ovea selin häneen, niin en tiedä miten hän poistui, mutta häntä ei ollut enää siinä. Kiitoksen huikkasin olkapääni yli ja vaimoni kiitteli paremmin. Poistumista emme kumpikaan rekisteröineet miten se tapahtui.