Elettiin talvea 1965-1966. Olin kihlautunut nuorukainen, joka havitteli sotilasammattia. Siksi piti yhdeksi talveksi nöyrtyä käymään Lappeenrannassa Kanta-aliupseerikoulua. Homma on oma lukunsa, mutta siellä piti oppia käsittelemään myös hevosia. Tai oltiin oppivinaan. Joskus käytiin rekiajelulle. Sivuhuomautus , silloin oli vielä talvisin lunta. Nämät hevoset olivat tottuneet tallustamaan turpa edellisen reen päällä siis hyvin pienin välimatkoin. S iinä ei kuskilla ollut mitään sanomista, kun joku jäi vähän jälkeen, niin vedettiin siitä valtatien yli laukkaa niin, että kipinät jalaksista sinkoilivat.

Tulipa sitten päivä, jolloin harjoiteltiin hevosten lastaamista junaan. Vaunun ovelle laitettiin sellainen puuluiska ja siihen mentiin sitten sivuille riviin, ettei hevonen aistinut kävelevänsä tyhjän päällä. Kaikki meni siihen asti ihan hyvin, kun vaunua alettiin purkaa. Yhden hevosen takajalan jäähokki jäi kiinni lankunrakoon. Jalka taipui jo pahasti ja minä seurasin, että milloin luu antaa periksi. Sitten se irtosi ja hevonen astui ikäänkuin tyhjään ja osui minua tuhon alavatsaan ehkä se on joku suoliluu nimeltään, johon se kavio osui. No minä koitin poistua paikalta, mutta muutaman metrin päässä putosin polvilleni. Sitten vasta huomasin, että toiset olivat paenneet jo aiemmin..

Siitä piti sitten lähteä poliklinikalle ja yksi avulias kaveri lähti saattamaan, kun ehkä ei välittänyt niin niistä hevosista. Lääkäri katseli ja koitteli ja antoi seuraavan lausunnon: Tuskin siinä mitään vakavaa on, mutta täytyy lähettää sairaalaan, kun sota-aikana vastaavassa tilanteessa miehen vatsa alkoi turvota ja mustua ja muutaman päivän päästä kuoli.

Minä sain sitten junalipun Kouvolaan ja sinne matkustin siis yksin. Asemalla oli sotilasambulanssi vastassa, mutta kuskia ei näkuynyt missään- Aikanaan hän saapui ja sitten mentiin sairaalalle. Menin sisälle ja istuskelin siinä odotusaulassa ihan rauhassa, kun siellä alkoi hyörintä, että kohta tulee potilas, jota hevonen on potkaissut. Siinä sitten työnnettiin semmosta sänkyä. Minä sitten sanoin, että puhuttekohan te minusta? Sitten tuli hätä, että äkkiä pitkälleen eikä päätä saa nostaa. Varsinainen hoito oli siis lämmön mittaus ylhäältä ja alhaalta, tosin eri mittareilla. Aliksi oli pientä lämmönnousua alhaalla, mutta se tasoittui eikä tullut turvotusta eikä väri vaihtunut,, joten takaisin yksikköön tuli matka.

Seuraava mielikuva tulee Suomenlinnasta 1969-1970 talvelta. Olimme silloin kurssilla Merisotakoululla. Eräänä aamuna löytyi kurssikaveri pesuhuoneen lattialta tajuttomana . No häntä alettiin hommata sitten Tilkkaan hoitoon. Hän kyllä virkosi siitä ja pääsi hyvin perille, vaikka aikaahan siinä tietysti meni, kun saaressa oltiin. Iltapäivällä sitten joku kavereista soitti hänelle, että mikä on tilanne ja miten on hoidettu. Vastaus oli, ettei ole mitään hoitotoimenpiteitä tehty, vain ruokittu ja makautettu. Meillä alkoi nousta hirveä kapinahenki, että tuollaista tämä sotilashoito on. Ei mitään välitetä. Joku opettajista kuuli kohinan ja rauhoitteli: Jospa tapaus oli niin selvä, että lääkäri teki diaknoosin vasemmalla takajalalla ja totesi, ettei mitään voi tehdä. Me sitten vähän rauhoituimme. Lopullinen tieto oli siis se, että munuaisesta oli lähtenyt kivi liikkeelle ja kipu on tajunnansumetavaa tasoa, mutta päästyään väljemmälle kipu hellittää. Hoitona on vain antibioottikuuri, ettei putket tulehdu. Ja näin uskomme puolustuksen lääketieteelliseen sektoriin palasi normaaliksi.