Miksi uskon?

Nykyisen ajan virtauksista voisi päätellä, että on yhdentekevää onko uskossa vai ei. Jokainen uskova varmaan joutuu tämän kysymyksen eteen: Onko kilvoitukseni naurettavan turhaa? Joskus vastaus on selkeä ja joskus joutuu tilaan, jossa on pakko sanoa: En tiedä! Vanhempani olivat tulleet uskoon aikuisiällä, mutta kai lapset syntyivät sitten uskovaan kotiin, jossa isä piti huolen, että se oli totisinta totta. Olen siis koko ikäni ollut kristillisen uskon vaiktuspiirissä enkä osaa kuvitella elämää uskon ulkopuolella. Vaiheita on ollut monia, jolloin on tietoisesti tiennyt, että usko ei ole pelastavassa kunnossa. Oliko se Pyhän Hengen antama ymmärrys vai veljien syyttäjän antama ajatus, en tiennyt sitäkään aina selkeästi.

Näin isäni kuolevan. Olen sitä hetkeä koittanut analysoida ja aikaa sitä ennen. Jotenkin tuntuu siltä, että mentyään nukkumaan eräänä iltana hän ikäänkuin ilmaisi sen hetkisen tyytyväisyytensä ja liukui tajuttomuuteen, jonne meillä ei ollut enää pääsyä. Siinä saa olla todistamassa jotain, jota en tiedä mitä se on, mutta kuolema teki työnsä täsmällisesti ottamatta meitä läsnäolevia mitenkään huomioon. Viimeisiltä viikoilta muistan sen, että isäni tarvitsi lohdutusta ja rohkaisua valtavan paljon ja armo oli silloin arvossaan.

Äitini eli mökin muijana vaikean elämän. Köyhyys leimasi kaikkea eikä mieli mettä aina keittänyt, mutta pitkän korpivaelluksen jälkeen hän sai monta kiitollisuuden ja rauhan täyttämää vuotta elää isän poismenon jälkeen. Hän vanheni hiljallleen ja hlvaus vei hänet osittain paitsioon, kun puhetta oli vaikea ymmärtää. Eräänä sunnuntaina tuli sairaalasta soitto aamulla: Äiti on lähtenyt. Jotain olen oppinut kummaltakin! He uskoivat ja toivoivat ja se toivo kantoi. Vaikka uskonelämä ei ollut mitään ruusuilla tanssimista, se oli kuitenkin heille totta ja se on tarttunut, ei teeskentelyä vaan todeksi elämistä.

Tänään olen paljon vanhempi isääni hänen poislähtiessään. Olen elänyt uskonelämässäni monia vaiheita, käynyt kuolemanlaaksossa, kiivennyt välillä siinaille ja nähnyt näkymiä olen kamppaillut lapsena häpeän kanssa. Köyhä lestadiolainen ei kuulunut kylän kermaan, no sekin oli siunaus, koska sekin kompleksi varjeli monelta asialta. Syntiä olen ehtinyt tekemään ihan piisalle ja olemaan ihmisten vaivoina eikä perämetsän pojan sopeutuminen kaupunkielämään ollut ongelmatonta. Valaistut ja auratut kadut näyteikkunoineen antoi hämmentävän kontrastin, jota ei osannut käsitellä. Kaupungin ilot vieroittivat hetkeksi uskon ytimestä sivusta katsojaksi. Kokonaan en päässyt irti, en ehkä vakavissani edes yrittänyt, mutta elämä on vaikeinta siinä välimaastossa. Syntielämä ei anna kuitenkaan iloa niin paljon ja usko ei anna pelastusvarmuutta.

Majaa on nyt purettu jo jonkin aikaa ja mieli on irtaantunut monista asioista. Ei tarvitse enää avata televisiota juuri muuten kuin uutisiin. Haluaa vähän kuitenkin tietää, miten Luoja luomakuntaansa luotsaa. Muutamat läheisemmät ihmissuhteet ovat tulleet hyvin tärkeiksi eikä suuri tuttavapiiri enää puhuttele. Katson taakseni muistoissa on paljon epäkuranttia, mutta sen lisäksi näen johdatuksen. Jumalan johdatus on joskus ohjannut karkealla kädellä, kun on jästipää niin sitä tarvitsee. Koen eläneeni hyvän elämän ja siitä huolimatta tuonpuoleisen ei ole mitään ansiota, kaikki ojn armoa ja siihen luotan. Kristus tähteni, hyväkseni luettuna antaa luottamuksen ottaa vastaan elämän langan katkaisija varmuudella, että edessä on parempaa. Siksi uskon, kun olen kokenut, että Herra on hyvä ja iäti kestää Hänen armonsa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s